Aamu on viileä, pakkanen on keksinyt aloittaa huurruttamisen. Muutama aste vain, mutta merkki siitä, että vihreä maa saa vielä kylmähoitoa ennen kuin antautuu keväälle. Viime aikoina olen elänyt kaikkia vuodenaikoja. Tapahtumien muistot, muistojen tapahtuminen, ovat irrottaneet hetkittäin olemassaolevasta. Olen murehtinut liikaa sitä mitä en tiedä. Rakastanut paljon sellaista mitä minulla on ja haparoiden yrittänyt avata syliäni sille, joka on minusta, mutta ei minun.
Tänään on minun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Kuin kaivautuisin lumikiepistä, jättäisin siihen unenlämpimän syvän painauman, merkin itselleni jos joskus palaan. On aivan hiljaista. Ympärilläni ei ole muita jälkiä kuin hömötiaisen piiperrykset kevyenä pehmeässä lumessa ja sen talvinen laulu kuusenoksalla "tii, tii...tii, tii,tii".
Lähden kulkemaan hämärästä hämärään.
Miksi en tiedä miltä minusta tuntuu?
4 kommenttia:
Ei aina tarvitse tuntua joltain. Voihan sitä vain ottaa vastaan mitä tulee. Niinkuin sinä teetkin.
Kiitos THP, sinä sen sanoit. Miksi edes ihmettelee, kyselee.
Kauniita kuvia maalailet. Tunnistan kirjoituksesta itsenikin. Yhdyn myös Pantterin viisaisiin sanoihin.
Allyalias, kiitos. Hetken merkitys kasvaa mitä vanhemmaksi tulee. Kunpa vain olisi aina rohkeutta ja ymmärrystä elää juuri tässä ja juuri nyt. Olla kiitollinen olemassaolevasta. Olen vuosien varrella jotain oppinutkin, mutta vielä on paljon opittavaa.
Lähetä kommentti