Asetan sormeni läppärille, sillä ajatus soljuu vasta kun tunnen sormenpäissäni mustat koskettimet. Assosiaatio vie lapsuudenaikaiseen Ouluun, Salmgrenin tädin luokse, jonka oven takana seisoin usein jännittyneenä Aaronin pianovihko kainalossa. Plimp plomp, painoin ovikelloa varovasti. Plimp plomp, toisenkin kerran. Harmaahiuksinen täti avasi oven. Hänelle ominainen kevyt parfyymin tuoksu - Eau de Cologne, kenties - saatteli minut hämärästä eteisestä olohuoneeseen, jossa oli piano.Soittotunneilla käynnit olivat minulle hieman pakkopullaa, helposti kurkkuun takertuvaa - ei vähiten siksi, että kotiläksyt olivat usein huterasti harjoiteltuja. Rouva Salmgren oli vaativa opettaja ja ehkä ruotsinkielisyydestään johtuen myös jotenkin vähäsanainen. Hän korjaili käsieni asentoa 'så här, så här'. Katselin hänen reuman tai vanhuuden kyhmyräistämiä kämmenselkiään ja ihailin pitkien, hoikkien sormien päissä kiilteleviä, hennon vaaleanpunaisella lakattuja kynsiään.
Isä oli ostanut minulle Pianoaapisen, mutta harmittelen vieläkin sen olinpaikkaa, kun en muista mihin se(kin) on joutunut. Muutimme isosta vanhasta pappilasta isosiskoni lakkiaisten jälkeen, sellaiseen aikaan, ettei meitä nuorimpia perheen historia juuri kiinnostanut. Pois pois, omaan elämään oli kiire ja ajatuksen suunta. Äidin kuolemasta oli silloin, 1972, 17 vuotta.
Muistan, että muutto kaupunkiasuntoon oli henkisesti rankka. Ainoa lohtuni oli, että 'enää kaksi vuotta'. Ei tullut mieleen monikaan asia, joka olisi kannattanut säilyttää lapsuudenkodin tavaroista. Puiset nukkien kerrossängyt, pihalla olleen ison leikkimökin varustus kaikkineen, vintille säilötyt muistot, mitä kaikkea. Sieltä vain 'vinnin' ikkunasta tavarat pihalle, josta kyläläiset kävivät ne tyytyväisinä hakemassa. Pappilan perintöä, jäämistöä. Mieletön muistojen kasa. Ymmärrän isän ajatuksen; kaupunkiasuntoon ei mahdu puoliakaan. Pääasia että tavaroista pääsi eroon.
Mustien koskettimien äänet oktaavilla oli opittava. Intiaanitanssin rytmi muistutti puolitoista vuotta vanhemmasta amerikansiskosta, joka oli minua paljon parempi pianonpimputtaja. Sibeliuksen sävelet soljuivat jotenkin vaivattomasti ja pehmeästi kun siskoni, Pampa Pimputtaja, istahti pianon ääreen.
Mustat koskettimet koskettivat. Jättivät minut lopulta ihan kylmäksi. Paitsi kuuntelemiselle. Pianomusiikki ei jätä minua koskaan.
6 kommenttia:
Tuo "omaan elämään kiire" on hassu juttu, sillä siinä omassa elämässä tulee kuitenkin eteen hetki, jolloin kaipaa sitä, jonka heitti pois raivatakseen tietä omalle. Huomaa, että se poisheitettykin on sitä omaa.
Mukavia muistoja soittotunneista. Onneksi löytyy muitakin ei-niin-lahjakkaita pianisteja. Kävin myös tunneilla, omasta halustani, mutta eteneminen oli hidasta. Vihasin Aaroneita, olisin halunnut vain soittaa tuttuja lauluja, mutta se ei kuulunut ajan/opettajan tyyliin.
Kunpa pääsisikin aikuisena uudestaan penkomaan vanhoja lapsuuden vinttejään! Mitä aarreaittoja ne olisivat, vaikka olivathan ne silloin ennenkin. Mummolan vintiltä löysin vanhoja pukuja, kenkiä ja koruja, joita käytimme koulunäytelmissä ja muotinäytöksissä.
Niinpä, totta juuri noin kuin kirjoitat, Susupetal. Muistot kulkevat mukana, kaikki mennyt osana minua.
Katriina, nyt niiden vinttien aarrekammioille olisi - jos ei käyttöä - niin ainakin arvonantoa! Mutta aika aikaa kutakin, tavaraahan se vain oli, joskin muistojen täyttämää. Muistot, mielikuvat elävät mukana jos ne ovat tärkeitä. Mot. :)
Sigrid eli 6.10.1890 - 1.1.1983.
Muistokirjasta loysin sanomalehden muistokirjoituksen..."voimakas luonne,tarmokas, tyota pelkaamaton, mutta silti lempea ja ymmartavainen opettaja...toimi myos pankkivirkailijana...seka Fazerin musiikkikaupan johtajana"...miellyttava muisto!
Olis kylla ihana laulaa kanssasi aanissa vaikka 'Pikkuinen paimen nyt kenkasi jalkaan...' Muistathan kun keinuimme ja lauloimme leikkimokin vierella olevissa pihakiikuissa!
Sen me teemme isosiskon tulevilla 60-vuotispaivilla! (Emmeka jata mainitsematta leikkimokkiin lennahtanytta munkkipussia, joka sai akaiset vauhdit kun moitimme hanta liian aikaisesta vierailusta nukkemaailmaamme).
Lämmin kiitos, Pampa Pimputtaja, siellä ison meren takana!! Olipa hienoa palauttaa mieleen Sigrid säilyttämäsi muistokirjoituksen myötä! Muistan, muistan.... pihakeinun monet rallatukset. Toissa kesänä kävin siellä katselemassa koivua johon keinumme oli sidottu... "Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän, tiritiriteijaa, tiritiriteijaa lauloi kaiken kesän"
Mainio ajatus tuo jälkimmäinen, en muista munkkipussi-draamaa, mutta sen muistan kun olit tuonut hevosenkakkaa kauppaleikkiimme lihapulliksi ja samainen sisko heitti ne nenästä pidellen samantien ulos ovesta :D
Lähetä kommentti