Miehen äiti, Hetu-muoriksi kutsuttu, kuoli perjantaina, 9.6.2006.
Mies soitti samaisena aamuna muorille tapansa mukaan, mutta puhelimesta kuului vain piippausta. Nuorempi veli meni katsomaan tilannetta. "Tuossa se istuu vessanpöntöllä" sanoi velipoika. "Se taitaa olla kuollut", jatkoi. "No, kokeile onko se kylmä", ehdotti mies. "On se kylmä, jalat ovat sinisenä" vastasi nuorin veli. Poliisit tulivat ja tilasivat ruumisauton. Asiat tapahtuivat koruttomasti, mutta ei se vähennä kaipausta, menetetyn läheisen ihmisen arvostusta.
Minä soitin viimeisen kerran muorille 6.6. tiistaina töistä lähtiessä. Pitkä puhelu - kuten usein oli tapana - työpaikalta koko bussimatkan ajan kotiovelle asti. Virkeänä hän selosti, että vieraita oli tulossa keskiviikkona ja torstaiksi oli suunnitelmissa matka kotitalon peruna- ja sipulimaata katsomaan... Vielä maanantaina 5.6. äitimuori oli leiponut hiivaleipää evääksi loppuviikon matkaa varten, pakannut ruokakassin valmiiksi; kahvia ja muuta särvintä...
Ei Noutaja kysele, se vain vie kun aika on tullut täyteen. Niin tapahtui.
Neljä vuotta ehdin ystävystyä miehen äidin kanssa. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien olimme läheisiä toisillemme. Hetu-muorin ääni puhelimessa vaikutti kuusikymppiseltä. Virkeä, huumorintajuinen elämänasenne nuorensi ikääntyvää ihmistä. Huomenna olisi hänen 83. syntymäpäivänsä. Lakeuksien likka, Rikun ja Emilian tytär; Helvi Josefina.
Olen kiitollinen yhteisistä rupatteluhetkistä, kun hän kertoi elämästään, nuoruusvuosistaan, muutostaan työn perässä Pohjanmaalta Hämeeseen, ihastumisestaan Tauno Ilmariin, joka kosi tummasilmäistä kaunotarta järvenrannalla kuutamon valossa.
Mökkikirjaan olen muistiinmerkinnyt osan keskusteluista. Monenlaisia tarinoita, nuoruusmuistoja, työteliäitä vuosia mahtui hänen elämäänsä. Viisilapsisen perheen äitinä, kirvesmiehen vaimona, lapsesta lähtien kovaan työntekoon tottuneena. Hetu-muorilla oli huumorintajua ja eteenpäin mielivä mieli.
Arvostan tätä Ihmistä, joka monista sairauksistaan huolimatta jaksoi loppuun asti olla mukana Elämässä.
Mökin tuvassa meillä on muistona sininen kaunis rukki, jonka toiselle kyljelle on kaiverrettu nimikirjaimet E.J.K. Isomuorin, Emilia Josefinan polkema rukki se on.
maanantaina, heinäkuuta 17, 2006
Vanamoseppele
Tänään olisi äidin ja isän 63. hääpäivä. Vanhempani vihittiin Joensuun kirkossa 17.7.1943.
Äidin sisko oli kirjoittanut morsiamelle runon vanamoseppeleestä..."tämän vaalean vanamoseppeleen olen sinua varten solminut"...
Äiti olisi tänään 87- ja isä 91-vuotias.
Jos he eläisivät, viettäisimmeköhän juhlapäivää jossakin omenapuun katveessa...?
sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2006
Viherkasvien kylpyläloma
Kylpyläterapiassa lekottelevat kärsimyskukka, kliivia ja onnenbambu.
Tämä kukkahoitola sijaitsee parvekkeella: kaksi vesivatia piripintaan ja oranssinvärinen villalanka vesiastiasta upotettuna kukkien multaan. Niin vanhaksi ei ihminen elä etteikö aina jotakin uutta oppisi. Opin tämän "lomakastelun" työkaveriltani ja hyvin on toiminut. Huolettomana olen saanut viettää neljän viikon lomani ja nyt viikonloput, kun tiedän, että janoiset viherkasvini pärjäävät "juottoletkun" (villalangan) päässä hyvin. Vadit vain täyteen vettä, villalanka märäksi ja veteen. Toinen pää langasta upotetaan kasteltavan kukan multaan. Näin se toimii.
Kärsimyskukka on kasvanut, voimistunut ja kukkinut jo pari kuukautta. Kauniisti se kietoo nopeasti kasvavat rönsynsä köynnösvanteeseen, jonka laitoimme lisätueksi. Kukan avautuminen on todellinen ilonaihe, jos sattuu juuri sopivaan aikaan paikalle: ensin se räpsäyttää nupustaan yhden terälehden, sitten toisen ja lähes silmänräpäyksessä räpsähtää koko kukka levälleen. "Helikopteri" kukan keskellä on hauska näky.
Onnenbambu jököttää yksitotisena ja ryhdikkäänä saviruukussaan, mutta tekee uutta lehtiversoa sekin. Kukan latva on kuin huolimattomasti huiskaistu otsatukka :).
Luin jostakin, että kliivia tarvitsee kukkiakseen ulkoilua ja kylmähoitoa. Ulkoruokintaan se pääsi jo toukokuussa. Lepuuttakoon hipiäänsä syksyn viileisiin asti - tuo vanhan ajan vaatelias kaunotar!
Tämä kukkahoitola sijaitsee parvekkeella: kaksi vesivatia piripintaan ja oranssinvärinen villalanka vesiastiasta upotettuna kukkien multaan. Niin vanhaksi ei ihminen elä etteikö aina jotakin uutta oppisi. Opin tämän "lomakastelun" työkaveriltani ja hyvin on toiminut. Huolettomana olen saanut viettää neljän viikon lomani ja nyt viikonloput, kun tiedän, että janoiset viherkasvini pärjäävät "juottoletkun" (villalangan) päässä hyvin. Vadit vain täyteen vettä, villalanka märäksi ja veteen. Toinen pää langasta upotetaan kasteltavan kukan multaan. Näin se toimii.
Kärsimyskukka on kasvanut, voimistunut ja kukkinut jo pari kuukautta. Kauniisti se kietoo nopeasti kasvavat rönsynsä köynnösvanteeseen, jonka laitoimme lisätueksi. Kukan avautuminen on todellinen ilonaihe, jos sattuu juuri sopivaan aikaan paikalle: ensin se räpsäyttää nupustaan yhden terälehden, sitten toisen ja lähes silmänräpäyksessä räpsähtää koko kukka levälleen. "Helikopteri" kukan keskellä on hauska näky.
Onnenbambu jököttää yksitotisena ja ryhdikkäänä saviruukussaan, mutta tekee uutta lehtiversoa sekin. Kukan latva on kuin huolimattomasti huiskaistu otsatukka :).
Luin jostakin, että kliivia tarvitsee kukkiakseen ulkoilua ja kylmähoitoa. Ulkoruokintaan se pääsi jo toukokuussa. Lepuuttakoon hipiäänsä syksyn viileisiin asti - tuo vanhan ajan vaatelias kaunotar!
torstaina, heinäkuuta 13, 2006
Aurinko ei lopu
Oi, miten ihana istua tässä! Kesäillan leppeässä tuulessa, neljän viikon loma ja huomista vaille ensimmäinen työviikko takana. Elämä edessä.
Kirjoittamisen kaipuu ei ole jättänyt minua. Upouusi "läppärini" toimii taas - muutaman mutkan kautta. Voit kuvitella miltä tuntuu kun vaihdat -98 mallista nopeakulkuiseen tietomyllyyn. Taivaallista. No, ei sentään. Minun traditionaaliset elämänjuuret eivät sopeudu groteskeihin vertauskuviin.
Loma mökillä, Niskavuoren maisemissa, oli enemmän kuin luxusta. Häikäisevän keltaiset rypsipellot ja vihreähopeiset ohravainiot reunustivat hiekkatietä mökkipihaan asti. Sinisenä, vaaleanpunaisena, kiivaana ja lempeänä läikehtivä järvenlahti oli vaihtuvan näyttelyn "clou". Ei ole muuta Mestaria kuin Luonto!!
Liian paljon kaunista kerrottavaa, tukahduttavan paljon pieniä yksittäisiä hetkiä luonnon sylissä. Turha edes yrittää.
Ajatusten ähky vaatii hoidokseen sulattelua.
Mies toipunut kevään koettelemuksista yllättävän hyvin. Mökillä ulkohuussin rakennuspuuhissa tänään. Puita pilkkonut ja saunaa lämmittänyt. Sairasloma 25.8. asti jolloin kontrollitähystykset. Sitten vielä vuosiloma ellei sairasloma jatku. Mene tiedä. Kiitollisina olemme nauttineet tästä auringonvalon voimasta, luonnon vehreydestä ja suunnittelemattomasta kiireettömyydestä. Jokainen eämänhetki on lahjaksi annettu.
Aurinko ei lopu.
torstaina, kesäkuuta 08, 2006
keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2006
Papinlapsen painajaisia
Kansakoulu takana, elämä edessä. Perheen kuopuksena - viimeisimpänä ja vähäisimpänä - oli tullut minun vuoroni valmistautua oppikouluun pyrkimiseen. Vanhin siskoni oli jo pyrkinyt sieltä poiskin - "Maitiitan" ylioppilasjuhlia vietettiin neljäkymmentäkaksi vuotta sitten. Kolme siskoani ja yksi veli sekä kaksi velipuoltani kapusivat samassa koulussa portaikon ylemmillä askelmilla. Seitsemän koululaista aamuisin pappilan linja-autopysäkillä yhtä aikaa kouluun menossa! Kiljusen herrasväkeä kerrassaan.
Jännittävin vaihe pääsykokeisiin valmentautumisessa oli isän järjestämät laskennon preppauskurssit. Siskosten vaiheita sivusta seuranneena tiesin mitä oli odotettavissa. Useana iltana viikossa, hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, sulkeuduimme kotitalon päädyssä olleeseen isän työhuoneeseen, seurakuntalaisten kirkkoherranvirastoon, pänttäämään laskennon lyhyttä oppimäärää.
Huoneessa oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi kylätie vanhan pihakuusen takaa, päätyikkunasta näkymä oli kellarinmäelle, josta talvisin laskimme pyllymäkeä ja joskus harvoin suksilla. Viimemainitut kerrat jäivät taatusti mieleen: haarat levällään tutisten kapusin isän perässä leveää latua maakellarin kumpareelle eikä tullut pieneen mieleenikään sanoa, että en uskalla laskea mäestä. Silmät kiinni ja liukuun!
Työhuoneen nurkkauksessa oli kahden seinän levyiset kirjahyllyt, vihreä nojatuoli, lukulamppu ja sohva oviseinustalla. Kirjahyllyjen viereisen paksun holvioven takana oli seurakunnan arkisto, kirkonkirjat. (Arkisto oli isän ylpeydenaihe, jonka täsmällisestä huolenpidosta hän sai piispantarkastuksessa erityismaininnan ja kiitoksen.) Sinne ei muilla ollut asiaa - paitsi joulunalusviikoilla. Voisiko varmempaa paikkaa keksiä joululahjojen säilytykseen kuin tämä arkisto, rautaoven ja isän valvovan silmän takana. Kukaan ei taatusti vahingossa eksynyt salaa tiirailemaan joulupaketteja vaikka miten paljon olisi mielinyt. Pikaisesti kukin vuorollaan vei itsetekemänsä tai ostamansa lahjat pärekoriin, joka sitten jouluaattona joulupukin hyvällä avustuksella tuotiin kukkuraisena kilteille lapsille jaettavaksi.
Isän jykevällä, ruskeaksi lakatulla työpöydällä tavarat olivat aina järjestyksessä. Musta, painava puhelin ikkunan vieressä vasemmalla, kynälokerikko vihreän kirjoitusalustan yläpuolella viivasuorassa, mustetäytekynä ja kauniisti kaareva, mustapäällinen imupaperirulla omalla paikallaan. Neliarkkisten, isoruutuisten konseptipapereiden vieressä odottivat teroitetut lyijykynät. Paljon käytetyt punaiset, suorakaiteenmuotoiset pyyhekumit tiesivät oman tärkeän roolinsa laskuharjoituksissa: uudelleen ja uudelleen ne tulisivat pyyhkäisemään väärät vastaukset näkymättömiin.
Isä kaivoi työpöydän vasemmasta alalaatikosta vanhan laskentokirjan. Olisiko ollut Ojalan Laskuoppi - en muista, mutta vanha ja käytössä nirhaantunut kirja se oli. (Samassa alalaatikossa jostain syystä säilytettiin myös hiilitabletteja, joita pikkulikkana löysin pitkän etsinnän jälkeen helpottamaan ummetustani! Traaginen yhdistelmä. "Mieluummin hiilitabletteja kuin kylän terveystalolle apua hakemaan", ajattelin. "Tippaiitalta" itseni lopulta kuitenkin löysin isosiskon saattelemana. Vesi vanhin voitehista.)
Tässä vaiheessa laskentotunnin alkua hiilitableteille olisi taatusti ollut parempaa käyttöä, sillä vatsanpohja alkoi olla jännityksestä kuralla! Sormenpäät hikisinä, poskipäät punaisina katselin kaikkitietävän isän puhtaita, pulleita sormia, jotka järjestelivät paperit, kynät ja muut tykötarpeet valmiiksi pöydälle. Isän etusormea puristi kultainen ammattisormus, kuin tehosteena asian tärkeydelle.
Ensin käytiin läpi perusteet. Isämäiseen tapaan (viestin perillemenon varmistaakseen) hän demonstroi painokkaasti kämmensyrjällä pöydän reunaan naputtaen: "millilitra, senttilitra, desilitra, litra, dekalitra, hehtolitra..." Katseeni harhaili vähä väliä laskuopin suuntaan, sillä sanalliset tehtävät olivat ehdottomasti heikoin lenkki. Niiden vuoro tuli ajallaan. "Pekka ja Paavo lähtivät piikkilanka-aidan tekoon. Kuinka paljon uutta piikkilankaa tarvittiin aaria kohti, jos Pekalla ja Paavolla oli x-määrä vanhaa lankaa yhteensä ja jos Paavo kiersi vanhaa lankaa myötäpäivään ja Pekka vastapäivään kolmen kierroksen verran ja naapurin Reinolle oli luvattu maksaa y-määrä lainattua piikkilankaa takaisin ja aitauksen kokonaispinta-ala oli hehtaarin..."
Paperi hinkkaantui, kynä tylsyi. Pyyhekumi oli elementissään. Päässä pisteli piikkilangan terävät solmut. "Eikö aukene", kyseli väliin isä. No ei auennut. Soperteluksihan se tuppasi menemään. Olo oli kuin maallikkosaarnaajalla, jolle ei aina luettu sana auennut selitettäväksi asti. Mutta isä selitti, jaksoi avata solmuja, neuvoi ja opetti. Hyväsydämisesti hän varmasti halusi vain minun parasta. Että viimeinenkin saataisiin opintielle.
"Jätetään tältä illalta ja jatketaan myöhemmin", sanoi isä kuin olisi ripotellut taivaanmannaa korvilleni. "Joo jatketaan myöhemmin", yritin reipastua minäkin ja luikahdin huojentuneena kanslianovesta omiin touhuihin.
Miksi oppimistapahtuma oli kuin laiskanläksyä ja arestia? Olisiko laskennosta tullut minulle mörön sijasta keiju, jos suhde isään olisi ollut luonnikkaampi? Ja kuitenkin arvostin, omalla tavallani rakastin ja koin turvallisuuden tunnetta aina isän lähellä ollessani. Usein koulusta palatessani menin samaisen työhuoneen ovelle ja kysyin "häiritseekö jos luen kirjaa tässä". Ei se häirinnyt. Isä teki omia töitään, mm. lehdentoimitusta oman toimen ohella ja minä istuin nojatuolissa omiin tarinoihin uppotuneena.
Isä oli läsnäoleva sanomatta mitään. Selittämättömällä, hiljaisella tavalla meitä yhdisti ihminen, jonka menetimme puoli vuotta syntymäni jälkeen. Äiti. Isäni Rakastettu.
Jännittävin vaihe pääsykokeisiin valmentautumisessa oli isän järjestämät laskennon preppauskurssit. Siskosten vaiheita sivusta seuranneena tiesin mitä oli odotettavissa. Useana iltana viikossa, hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, sulkeuduimme kotitalon päädyssä olleeseen isän työhuoneeseen, seurakuntalaisten kirkkoherranvirastoon, pänttäämään laskennon lyhyttä oppimäärää.
Huoneessa oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi kylätie vanhan pihakuusen takaa, päätyikkunasta näkymä oli kellarinmäelle, josta talvisin laskimme pyllymäkeä ja joskus harvoin suksilla. Viimemainitut kerrat jäivät taatusti mieleen: haarat levällään tutisten kapusin isän perässä leveää latua maakellarin kumpareelle eikä tullut pieneen mieleenikään sanoa, että en uskalla laskea mäestä. Silmät kiinni ja liukuun!
Työhuoneen nurkkauksessa oli kahden seinän levyiset kirjahyllyt, vihreä nojatuoli, lukulamppu ja sohva oviseinustalla. Kirjahyllyjen viereisen paksun holvioven takana oli seurakunnan arkisto, kirkonkirjat. (Arkisto oli isän ylpeydenaihe, jonka täsmällisestä huolenpidosta hän sai piispantarkastuksessa erityismaininnan ja kiitoksen.) Sinne ei muilla ollut asiaa - paitsi joulunalusviikoilla. Voisiko varmempaa paikkaa keksiä joululahjojen säilytykseen kuin tämä arkisto, rautaoven ja isän valvovan silmän takana. Kukaan ei taatusti vahingossa eksynyt salaa tiirailemaan joulupaketteja vaikka miten paljon olisi mielinyt. Pikaisesti kukin vuorollaan vei itsetekemänsä tai ostamansa lahjat pärekoriin, joka sitten jouluaattona joulupukin hyvällä avustuksella tuotiin kukkuraisena kilteille lapsille jaettavaksi.
Isän jykevällä, ruskeaksi lakatulla työpöydällä tavarat olivat aina järjestyksessä. Musta, painava puhelin ikkunan vieressä vasemmalla, kynälokerikko vihreän kirjoitusalustan yläpuolella viivasuorassa, mustetäytekynä ja kauniisti kaareva, mustapäällinen imupaperirulla omalla paikallaan. Neliarkkisten, isoruutuisten konseptipapereiden vieressä odottivat teroitetut lyijykynät. Paljon käytetyt punaiset, suorakaiteenmuotoiset pyyhekumit tiesivät oman tärkeän roolinsa laskuharjoituksissa: uudelleen ja uudelleen ne tulisivat pyyhkäisemään väärät vastaukset näkymättömiin.
Isä kaivoi työpöydän vasemmasta alalaatikosta vanhan laskentokirjan. Olisiko ollut Ojalan Laskuoppi - en muista, mutta vanha ja käytössä nirhaantunut kirja se oli. (Samassa alalaatikossa jostain syystä säilytettiin myös hiilitabletteja, joita pikkulikkana löysin pitkän etsinnän jälkeen helpottamaan ummetustani! Traaginen yhdistelmä. "Mieluummin hiilitabletteja kuin kylän terveystalolle apua hakemaan", ajattelin. "Tippaiitalta" itseni lopulta kuitenkin löysin isosiskon saattelemana. Vesi vanhin voitehista.)
Tässä vaiheessa laskentotunnin alkua hiilitableteille olisi taatusti ollut parempaa käyttöä, sillä vatsanpohja alkoi olla jännityksestä kuralla! Sormenpäät hikisinä, poskipäät punaisina katselin kaikkitietävän isän puhtaita, pulleita sormia, jotka järjestelivät paperit, kynät ja muut tykötarpeet valmiiksi pöydälle. Isän etusormea puristi kultainen ammattisormus, kuin tehosteena asian tärkeydelle.
Ensin käytiin läpi perusteet. Isämäiseen tapaan (viestin perillemenon varmistaakseen) hän demonstroi painokkaasti kämmensyrjällä pöydän reunaan naputtaen: "millilitra, senttilitra, desilitra, litra, dekalitra, hehtolitra..." Katseeni harhaili vähä väliä laskuopin suuntaan, sillä sanalliset tehtävät olivat ehdottomasti heikoin lenkki. Niiden vuoro tuli ajallaan. "Pekka ja Paavo lähtivät piikkilanka-aidan tekoon. Kuinka paljon uutta piikkilankaa tarvittiin aaria kohti, jos Pekalla ja Paavolla oli x-määrä vanhaa lankaa yhteensä ja jos Paavo kiersi vanhaa lankaa myötäpäivään ja Pekka vastapäivään kolmen kierroksen verran ja naapurin Reinolle oli luvattu maksaa y-määrä lainattua piikkilankaa takaisin ja aitauksen kokonaispinta-ala oli hehtaarin..."
Paperi hinkkaantui, kynä tylsyi. Pyyhekumi oli elementissään. Päässä pisteli piikkilangan terävät solmut. "Eikö aukene", kyseli väliin isä. No ei auennut. Soperteluksihan se tuppasi menemään. Olo oli kuin maallikkosaarnaajalla, jolle ei aina luettu sana auennut selitettäväksi asti. Mutta isä selitti, jaksoi avata solmuja, neuvoi ja opetti. Hyväsydämisesti hän varmasti halusi vain minun parasta. Että viimeinenkin saataisiin opintielle.
"Jätetään tältä illalta ja jatketaan myöhemmin", sanoi isä kuin olisi ripotellut taivaanmannaa korvilleni. "Joo jatketaan myöhemmin", yritin reipastua minäkin ja luikahdin huojentuneena kanslianovesta omiin touhuihin.
Miksi oppimistapahtuma oli kuin laiskanläksyä ja arestia? Olisiko laskennosta tullut minulle mörön sijasta keiju, jos suhde isään olisi ollut luonnikkaampi? Ja kuitenkin arvostin, omalla tavallani rakastin ja koin turvallisuuden tunnetta aina isän lähellä ollessani. Usein koulusta palatessani menin samaisen työhuoneen ovelle ja kysyin "häiritseekö jos luen kirjaa tässä". Ei se häirinnyt. Isä teki omia töitään, mm. lehdentoimitusta oman toimen ohella ja minä istuin nojatuolissa omiin tarinoihin uppotuneena.
Isä oli läsnäoleva sanomatta mitään. Selittämättömällä, hiljaisella tavalla meitä yhdisti ihminen, jonka menetimme puoli vuotta syntymäni jälkeen. Äiti. Isäni Rakastettu.
tiistaina, kesäkuuta 06, 2006
Vuosikello ja muuta ajantajua
Työ ei tekemällä lopu, mutta se todennäköisesti loppuu ellei sitä tee.
Olen piirrellyt "vuosikelloa", järjestellyt asioita ympyrän neljänneksiin, hahmotellut kvarttaaleittain tehtyä ja tekemätöntä.
Muistuu mieleen geometrian tunnit, tangenttikulmat, sinit,cosinit ja kuivankälpäkkä matematiikan opettaja. Geometria, joka slangistui oppilaiden puhekielessä "jommaksi", ei todellakaan sytyttänyt. Algebrasta puhumattakaan. Harppi hikisessä nyrkissäni haroi kolmion kulmia ja ympyrän piirejä, joiden syvin olemus jäi ikuisiksi ajoiksi avautumatta. Oliko innostumattomuus pelkkää asenteen puuttumista, oliko se opettajan pedagogitaitojen vajetta, oliko se "pakkoruotsia" vai geeniperintöä? En osaa sanoa; muut kiinnostukset ohittivat matematiikan mennen tullen ja palatessa.
Isärovastia ei ainakaan voi syyttää huonosta matikkapäästä: hän yritti parhaansa!
Hyvissä ajoin keväällä ennen oppikouluun pyrkimistä hän preppasi meistä jokaisen "kläpin" teettämällä sanallisia laskentotehtäviä. Se oli oma totinen rituaalinsa. Suorastaan veret seisauttava kokemus :) ja niin hauska nyt vanhemmiten muistella, että taidankin kirjoittaa siitä ihan oman juttunsa myöhemmin näille pahaisille päiväkirjan sivuilleni.
Vuosikelloa siis piirtelin, päiväkellokin riittäisi.
Ehkä tähän hetkeen - kun loman alkuun on enää kolme yötä - riittäisi peräti kissankello, harakankello tai kurjenkello.
"Kiitos elämästä Äiti, pari riviä tein kirjaimia tänään. Olen onnellinen."
Olen piirrellyt "vuosikelloa", järjestellyt asioita ympyrän neljänneksiin, hahmotellut kvarttaaleittain tehtyä ja tekemätöntä.
Muistuu mieleen geometrian tunnit, tangenttikulmat, sinit,cosinit ja kuivankälpäkkä matematiikan opettaja. Geometria, joka slangistui oppilaiden puhekielessä "jommaksi", ei todellakaan sytyttänyt. Algebrasta puhumattakaan. Harppi hikisessä nyrkissäni haroi kolmion kulmia ja ympyrän piirejä, joiden syvin olemus jäi ikuisiksi ajoiksi avautumatta. Oliko innostumattomuus pelkkää asenteen puuttumista, oliko se opettajan pedagogitaitojen vajetta, oliko se "pakkoruotsia" vai geeniperintöä? En osaa sanoa; muut kiinnostukset ohittivat matematiikan mennen tullen ja palatessa.
Isärovastia ei ainakaan voi syyttää huonosta matikkapäästä: hän yritti parhaansa!
Hyvissä ajoin keväällä ennen oppikouluun pyrkimistä hän preppasi meistä jokaisen "kläpin" teettämällä sanallisia laskentotehtäviä. Se oli oma totinen rituaalinsa. Suorastaan veret seisauttava kokemus :) ja niin hauska nyt vanhemmiten muistella, että taidankin kirjoittaa siitä ihan oman juttunsa myöhemmin näille pahaisille päiväkirjan sivuilleni.
Vuosikelloa siis piirtelin, päiväkellokin riittäisi.
Ehkä tähän hetkeen - kun loman alkuun on enää kolme yötä - riittäisi peräti kissankello, harakankello tai kurjenkello.
"Kiitos elämästä Äiti, pari riviä tein kirjaimia tänään. Olen onnellinen."
Mora et labora
Heräsin auringonvaloon klo 4.50. Arvelen, että eilinen 16-tuntinen työpäivä pyöritti kehoa ylikierroksilla. Virkeänä kuin viereisen koivikon satakieli nousin kahvinkeittoon. Raikas tuuli puhalteli parvekkeella; täydellinen kesäaamu, mutta lämpöä saisi olla enemmän.
Klo 6.10 seisoin tuulitunnelissa kesäaikatauluun siirtynyttä bussia odottamassa. Muutama satunnainen työhönmenijä, citypulujen kurnutus ilmastointiputkien välissä, roskainen kadunpätkä kaupungin lakaisuyksikköä vailla. Ankean ja pimeän tunnelin molemmista päistä tulvi aamuinen valo - toisin kuin talvella, jolloin pimeä viima hytisyttää kulkijaa. Silloin ei tunnelinpäässä ole valoa, ei edes hämärää kajoa.
Ihana koiranputkien ja oratuomipensaiden tuoksu kietoo minut astuessani pois bussista. Siniset villilupiinit ovat jo avautuneet polun varrella kun astelen mäkeä ylös työpaikan pihaan. Varhaiset kesäaamut ovat parasta mitä tiedän - maalla tai kaupungissa.
Työpäivä alkaa kolmen tunnin kokouksella: katsotaan mitä on saatu aikaan, mitä loppuvuodeksi vielä olisi ehdittävä. Operatiivisia riskejä, jatkuvuussuunnitelmaa, HR-tiimin tehtäväsalkun läpikäyntiä, äitiyslomasijaiseksi rekrytoidun uuden työntekijän perehdyttämistä työsuhdeasioiden hoitoon, henkilöstömäärän ennustamista 6 kvarttaalia tästä eteenpäin, palkkaesityksiä, rekrytointi-ilmoitusten laadintaa, lähtöhaastattelujen tekemistä, Executive Audit-prosessin valmistelua, ESI 2006-segmentoinnin loppuviilauksia, oman kehityskeskustelun muistiointia....
Mielenkiintoista ja antoisaa työtä, jota aika ajoin tuppaa olemaan yli tarpeen - erityisesti näin muutamaa päivää ennen kesälomaa. Ei se mitään kun sen tietää.
******
Mies vilkutti parvekkeelta. Toipuu hyvää vauhtia, mutta lepo on edelleen tärkein lääke antibioottien lisäksi. Rakastan elämää. Juuri nyt ja juuri sellaisena kuin se minulle, meille on katsottu sopivaksi.
Klo 6.10 seisoin tuulitunnelissa kesäaikatauluun siirtynyttä bussia odottamassa. Muutama satunnainen työhönmenijä, citypulujen kurnutus ilmastointiputkien välissä, roskainen kadunpätkä kaupungin lakaisuyksikköä vailla. Ankean ja pimeän tunnelin molemmista päistä tulvi aamuinen valo - toisin kuin talvella, jolloin pimeä viima hytisyttää kulkijaa. Silloin ei tunnelinpäässä ole valoa, ei edes hämärää kajoa.
Ihana koiranputkien ja oratuomipensaiden tuoksu kietoo minut astuessani pois bussista. Siniset villilupiinit ovat jo avautuneet polun varrella kun astelen mäkeä ylös työpaikan pihaan. Varhaiset kesäaamut ovat parasta mitä tiedän - maalla tai kaupungissa.
Työpäivä alkaa kolmen tunnin kokouksella: katsotaan mitä on saatu aikaan, mitä loppuvuodeksi vielä olisi ehdittävä. Operatiivisia riskejä, jatkuvuussuunnitelmaa, HR-tiimin tehtäväsalkun läpikäyntiä, äitiyslomasijaiseksi rekrytoidun uuden työntekijän perehdyttämistä työsuhdeasioiden hoitoon, henkilöstömäärän ennustamista 6 kvarttaalia tästä eteenpäin, palkkaesityksiä, rekrytointi-ilmoitusten laadintaa, lähtöhaastattelujen tekemistä, Executive Audit-prosessin valmistelua, ESI 2006-segmentoinnin loppuviilauksia, oman kehityskeskustelun muistiointia....
Mielenkiintoista ja antoisaa työtä, jota aika ajoin tuppaa olemaan yli tarpeen - erityisesti näin muutamaa päivää ennen kesälomaa. Ei se mitään kun sen tietää.
******
Mies vilkutti parvekkeelta. Toipuu hyvää vauhtia, mutta lepo on edelleen tärkein lääke antibioottien lisäksi. Rakastan elämää. Juuri nyt ja juuri sellaisena kuin se minulle, meille on katsottu sopivaksi.
maanantaina, kesäkuuta 05, 2006
Lomafiilis-förskottia
Aurinkoinen maanantai-aamu enteilee virkeää työviikkoa. Lomaan on enää nämä viisi työteliästä päivää. Sääennustajat lupasivat loppuviikosta alkaen kesäisiä säitä, lämpöä yli 20 asteen. Neljän viikon loma on etukäteen maistellen vähintäänkin gourmeeta.
Ei suunnitelmia, ei aikataulutuksia. Vain aikaa tehdä mitä millonkin huvittaa. Tai olla tekemättä mitään. Aika kuluu järvenrannassa luontoa katsellen ja kuunnellen. Mökillä aamukahvihetket venyvät usein parituntisiksi. Parasta on auringonnousun aikaan pulahdus hiljaisen järven syliin, sitten toinen kuppi kahvia, lehdenhaku pyörällä kylätien varresta, tuoksuttelua, lintujen elämää ja pihakonserttia...
Mökkipihan pienissä koivuissa on valtavan isot pehmeät lehdet, jotka vain odottavat vihdantekijää. Tai ei kai sittenkään. Vihdantekotoiveet ovat ihmisen itsekkyyttä. Kyllä kai pienet koivut liehuttaisivat mieluummin pehmeitä helmojaan kesätuulessa kuin joutuisivat kuuman kiukaan höyryihin saunottajiksi...
Kunhan pääsemme mökille, kanadanhanhipariskunta viiden untuvikkonsa kanssa saa luvan etsiä uuden puistikon päiväkävelyilleen, koska eivät osaa olla siivosti! Piha on aina hanhiperheen jäljiltä täynnä mustanvihreitä patukoita, joiden lapioiminen käy työstä. Lisäksi laulujoutsenpariskunta on selvästi nyreissään hanhiperheen majoittumisesta liian lähelle heidän reviiriään. Havahduimme eräänä aamuna vedenloiskintaan ja siipien läiskytykseen kun laulujoutsen-isä ajoi kanadanhanhiurosta pois pihapiiristään nokka hanhen peräsulissa kiinni... Kyllä lähti! Mutta röyhkeänsorttisena lintuna hanhi palasi pian takaisin äidin ja lastensa luokse rantaruovikkoon saunan taakse. Leben und leben lassen!
Mutta nyt on vasta maanantai ja työtä on enemmän kuin kellossa tunteja. Haaveilut sikseen.
Ei suunnitelmia, ei aikataulutuksia. Vain aikaa tehdä mitä millonkin huvittaa. Tai olla tekemättä mitään. Aika kuluu järvenrannassa luontoa katsellen ja kuunnellen. Mökillä aamukahvihetket venyvät usein parituntisiksi. Parasta on auringonnousun aikaan pulahdus hiljaisen järven syliin, sitten toinen kuppi kahvia, lehdenhaku pyörällä kylätien varresta, tuoksuttelua, lintujen elämää ja pihakonserttia...
Mökkipihan pienissä koivuissa on valtavan isot pehmeät lehdet, jotka vain odottavat vihdantekijää. Tai ei kai sittenkään. Vihdantekotoiveet ovat ihmisen itsekkyyttä. Kyllä kai pienet koivut liehuttaisivat mieluummin pehmeitä helmojaan kesätuulessa kuin joutuisivat kuuman kiukaan höyryihin saunottajiksi...
Kunhan pääsemme mökille, kanadanhanhipariskunta viiden untuvikkonsa kanssa saa luvan etsiä uuden puistikon päiväkävelyilleen, koska eivät osaa olla siivosti! Piha on aina hanhiperheen jäljiltä täynnä mustanvihreitä patukoita, joiden lapioiminen käy työstä. Lisäksi laulujoutsenpariskunta on selvästi nyreissään hanhiperheen majoittumisesta liian lähelle heidän reviiriään. Havahduimme eräänä aamuna vedenloiskintaan ja siipien läiskytykseen kun laulujoutsen-isä ajoi kanadanhanhiurosta pois pihapiiristään nokka hanhen peräsulissa kiinni... Kyllä lähti! Mutta röyhkeänsorttisena lintuna hanhi palasi pian takaisin äidin ja lastensa luokse rantaruovikkoon saunan taakse. Leben und leben lassen!
Mutta nyt on vasta maanantai ja työtä on enemmän kuin kellossa tunteja. Haaveilut sikseen.
torstaina, kesäkuuta 01, 2006
Köyhistä köyhin
Mökkihämäläisenä seuraan paikallisia asioita Hämeen Sanomista, jossa oli lukemisen arvoinen juttu "Henkinen köyhyys on suurinta köyhyyttä".
"Jos ette ole kokeneet sotaa, olette onnellisempia kuin 500 miljoonaa ihmistä. Jos teillä on vähänkin säästöjä, kuulutte 8 prosentin rikkaimman ihmisen joukkoon. Jos osaatte lukea, olette onnellisempia kuin ne kolme miljardia, jotka eivät osaa."
Hiljentykäämme.
Amen
"Jos ette ole kokeneet sotaa, olette onnellisempia kuin 500 miljoonaa ihmistä. Jos teillä on vähänkin säästöjä, kuulutte 8 prosentin rikkaimman ihmisen joukkoon. Jos osaatte lukea, olette onnellisempia kuin ne kolme miljardia, jotka eivät osaa."
Hiljentykäämme.
Amen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
