Kukon askel ja kanan lento

'Saanko häiritä hetken, oi fasaanikukko
sitä vaan...kun kaamos on vieläkin valon tukko,
että tiedätkö kuka tään pimeyden poistais,
niin että aurinko jälleen loistais?'

'Förlot', ryki nykien herra Fasaani,
'Förlot, se toisti ja jatkoi: 'Va' sa ni ?'
'Tarkoitin vain, että mittaatko valoa
kun täällä on niin monta pimeää taloa.'

'Människan, människan... etkö sä hiffaa'
kurlutti kukko, ' täähän on kliffaa
kun mittarimato matkansa mittaa
ja kukonaskel pimeyttä splittaa."

'Ihmisen keksintö tämäkin lie
että kukonaskel pimeyden vie',
hymähti kukko ja jatkoi matkaa
kuopien, näykkien nurmelta safkaa.

Kääntyi kukko ja katsoi taakseen,
jatkoi sitten kuin varmistaakseen:
'De' ska jag säga, att askeltein vanaa
följaa ainakin sata kanaa!'

'Mistä niin varmasti tietää voit sen?
(Tokaisun sävy on vihainen.)
Rääkäisee kukko: 'Etteks' te älyä,
valon puute vain ainaista hälyä.'

'Usein oon miettinyt ihmisen järkee
(koipien niveltä oikein nyt särkee),
kun aina niin kovasti kaipaavat valoon
ja nostavat moisesta kauhean haloon.'

Kukolla askel, kanalla lento
jotenkin torso ja jotenkin hento,
mietin, ja jätän fasaanin rauhaan,
mielessäni vain kukolle pauhaan.

Käännyn katsomaan askelvanaa,
sitä näyttää seuraavan kolme kanaa!

************

Hyvää ja Valoisaa Uutta Vuotta!

Metsässä, matkalla

Olen kulkenut auraamatonta polkua. Olen pysähdellyt vähän väliä vilkuilemaan taakseni, jossa askelteni painaumat näkyvät tuoreina. Matala, vähä valo keskipäivällä, kasvavan kuun kumotus yöllä ovat valaisseet epäröivää askellustani eteenpäin. Koskematon ja hiljainen on metsä, puut ympärilläni minua viisaampia.

Matkaani ovat valaisseet kynttilät. Kukat ja kynttilät. Mustaraamisten lyhtyjen lämpimät, ajatuksella sytytetyt liekit. Jouluhyasinttien turvallinen tuoksu, valkoisten liljojen, ruusujen, neilikoiden lohdutus, avautuvien amaryllisten ja sinisten iiristen - muistojen kukkien - selittämättömyys siitä miksi juuri ne minua puhuttelevat.

Jalkojeni alla metsänpohja, hyvä ja pehmeä astella. Kävelen edellä, mutta ketään ei kulje perässäni. Jokainen tekee oman polkunsa. Niin on kuljettava, että matka etenisi. Jossakin mäenharjanteella askeleet kohtaavat, yhdistyvät tallatuksi ympyräksi. Silmästä silmään olemme yksin yhdessä, mutta nämä kohtaamiset, polkujen yhtymiset - ilman niitä olisi raskas kulkea.

Jouluaatto

Kirjoittaminen on hakusessa. On tyydyttävä päiväkirjamerkintään.

Keitin riisipuuron. Mies sanoi että kyl sinne kaksi mantelia täytyy laittaa. Sekoitin ne niin huolellisesti, että kumpikaan ei saanut mantelia ensimmäisessä lautasellisessa. Minua onnisti kun vähän santsasin :). Toinen manteli odottaa vielä parempia suita kattilassa.

Eilen laitoin lanttulaatikkoa ja hämäläistä tuuvinkia, josta tuli tosi makoisaa. Kokeilin joulupöydän lisukkeeksi myös sellerisalaattia:

400 gr juuriselleriä
sitruunaa keitinveteen
1 hapahko omena
½ dl majoneesia
2-3 tl dijonsinappia
ripaus muskottipähkinää ja mustapippuria
½ tl suolaa
1 ruukku persiljaa

Kuorin sellerin ja leikkasin "tulitikuiksi". Kiehautin sitruunalla maustetussa vedessä 2-3 min. ja huuhtelin ne kylmällä vedellä, valutin vedet pois. Pilkoin omenan kuutioiksi. Sekoitin kastikkeen ainekset ja sekoittelin selleri-omena-seokseen. Lopuksi vihreä persilja. Käytin kaapissa ollutta dijon-hunajasinappia, jonka makeus toi mukavan säväyksen.

Edellisenä päivänä kokeilin punakaalilisäkettä, jossa punakaalisuikaleita haudutettiin punaviinin ja mustaherukkahyytelön sekä kanelin ja neilikan maustamana. Hyvää sekin oli, paitsi ehkä hieman vähemmän neilikoita olisi ollut parempi.

Niin paljon muita kuin ruoka-ajatuksia.
Niin paljon muistoja, tunnelmia, joita ei saa sanoiksi.
Illan hämärtyessä syttyvät tähdet.
Yksi niistä erityisen kirkas.

Rauhallista Joulua.
Sydänten valoa.
Rakkautta.
Itse kullekin säädylle.

Vuoden pimein päivä

On vuoden pimein päivä.
Talvipäivänseisaus on tänään,
22.12.07 klo 8.08.

Tänään meillä on lasteni isän uurnanlasku klo 14.
Lämpimin ajatuksin sytytämme lyhdyn,
peittelemme halauksemme havuseppeleen alle.

Huomenna kukonaskeleet alkavat viedä meitä
kohti valoa.

Up to you

351. päivä.
14 päivää vaille vuosi.
Elämä ei kysele paljonko on jäljellä.
Tähti syttyy sitten kun sen aika on.

Joulu.
Ovenraotusta vaille valmis.
Up to you.

Laulut

Mun sydämeni tänne jää
Kun aika on mun mennä pois
Syystuuli vaan soi lauluaan
Kuin kaiken tietää vois

Mun sydämeni tänne jää
Aina asuinpaikalleen
Vaik' itse saan vain viivähtää
Kesäiltaan viimeiseen

Kun mennyt oon, niin kuulet
Vain kuiskeen rantamainingin
Jos uskot enemmän, kuin luulet
Siinä sua tervehdin

Sä kevään näät taas kerran
Ja kuulet laulut lintujen
Jos herkistyt ees hetken verran
Silloin ymmärrät sen

Mun sydämeni tänne jää
Se lähelläsi aina on
Sen tavoitat, jos haluat
Vaik' maa ois lauluton

(Junnu Vainio)


Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

(Kari Rydman)

Hautajaiset ovat huomenna

Lasteni isä siunataan huomenna, 14. joulukuuta 2007.
Nämä päivät, viluiset, ovat edenneet unessa, valveilla ja valveunessa.
Hautaustoimisto on hoitanut ison osan.
Minä olen hoitanut kanttorin kanssa musiikin.
Esikoisen kanssa istuimme maanantaina papin luona.
Kuopus on tehnyt käsiohjelman muistotilaisuuteen ja
kuolinilmoituksen ensi pyhän lehteen.
Tekstiviestejä, puheluja, sähköposteja on kulkenut tiuhaan.

Jännittää, sanoi kuopus.
Yhdessä selviämme huomisesta
ja viikon kuluttua olevasta uurnanlaskusta.

Joulu tulee ilman 57-vuotiasta isää.

Minun jouluni päättyi ilman 36-vuotiasta äitiä.
Tapaninpäivänä 1955.

Mutta huomenna.
Tarvitsemme voimia.
Tarvitsemme toisiamme, koska rakastamme.
Ei mitään muuta.

Puhu lähellä, kerkeä haikea syksy

Olen kävellyt tähän enkä mieti pitäisikö kääntyä takaisin. Tienvierukset ovat mustat ja paljaat. Vihreät silmut ovat näkymättömissä. Tuuli pyörittää meitä, kun ei ole enää muuta. Ennen valomerkkiä se irrotti kevyesti puiden lehdet, jotka kuulivat tuulen jo hiirenkorvillaan.

"Kunpa sitten aikanaan
irtoaisi kevyesti
kuin heleä lehti syystuulessa"

(Kyllikki Villa)

Me opimme paljon hitaammin, jos koskaan.

"...kun olen kuollut, kun olen kuollut
kesä jatkuu, kesä."

(Lauri Viita)

Hypistelemme hiirenkorvaista vihreää sormiemme välissä, pakastamme sitä talven varalle. Emme halua päästää irti. Kuvittelemme että vihreä suojaa. Tiedämme, että keltainen odotuttaa ja punainen pysäyttää. Vasta kun horisontissa alkaa piirtyä silmille nähtävää, kuivahdamme kevyeksi tuulen tulla. Koivunlehti on ihmistä viisaampi. Se kuulee syystuulen jo hiirenkorvillaan.

Kirjoitin esikoiseni mökillä jääkaapin oveen 9.11.07

"Suru on se miten me muistamme ilon.
Tummien puitten välissä
pilkottaa auringon valaiseman
merenselän kimaltavat kyyneleet."

Gösta Ågren



Tyttöjeni isä kuoli eilen aamulla.
Yhteinen, syvä suru.
Ikävä isää, ystävää.

Ei ole sanoja.
On vain siipieni suoja,
rakastavan sydämeni laulu.



"Rakkaat lähtevät,
jää tyhjä tila,
muistojen asua."

Helena Anhava

Hämäriä ajatuksia

Päivien hämärä on kietonut minut pehmeästi, lukulampun valo rajannut tilan ajatuksilleni. Olen pohtinut itseäni, elämääni, työtäni. Olen jäsennellyt, aprikoinut, kaivellut syitä ja seulonut seurauksia. Ei se niin yksinkertaista ole, sanoo mies usein. Ei ole, ei. Asiat ovat monivivahteisia. Osa on ilmentymää, niinkuin jäävuoren huippu. Tai järven selällä pienehköltä näyttävä kivi - josta osa näkyy vain matalan veden aikaan - onkin valtava kivenmöhkäle, kari, johon voi tietämättään töräyttää moottoriveneellä, jos ei tunne vesistöä. On tunnettava vedet joilla kulkee tai kuljettava kuulostellen ellei tunne maisemaa jossa liikkuu.

On ollut tilaa ajatuksille. Sairaslomani jatkuu tämän viikon. Verenpaine pitäisi saada balanssiin. Sydänkäyrän läppämuutos ajatteluttaa. Lääkkeitä etsitään, sisäelimiä tutkitaan. Mikä vaivaa, vaivaa, vaivaa? Vanha vinyyli rahisee, neula juuttunut paikalleen. Pitkään ylipursunnut työtilanne on jättänyt jälkensä. Kuminauha menettää kimmoisuutensa venyessään. Verenpainelukemat ovat vilkuttaneet punaisella, sydän on joutunut lisäämään 'efforttia' pumpatessaan elämää sisälläni. Kun ei pää älyä, syttyvät muun elimistön punaiset valot. Kuka meidät on luonut, ihmisten kehittämiä viisaammat mekanismit?

Käväisimme la-su mökillä lintuja ruokkimassa. Punainen 'lintukoto' täyttyi kaurasta, auringonkukansiemenistä ja pähkinöistä. Talia tinteille ja muille läskihimoisille roikkumaan vanhaan halsteriin. Puuskainen tuuli humisi nurkissa, mutta ihana tuvan lämpö ja hiljaisuus - jälleen kerran - viestitti elämän yksinkertaisesta onnesta, joka ei ole koko elämä.

Kolikon toinen puoli on täällä, kaupunkikodissa, jossa on hyvä olla. Elää Ihmisen kanssa jota rakastaa. Jakaa ilot ja murheet, sietää erilaisuus, elää kiitollisena yhteiset kokemukset. Nauraa samoille asioille, iloita yhteisessä ymmärryksessä. Huumorintaju on elämänvoima. Elämäni liekin sammuttua en haluaisi lääkärin koskaan toteavan, että kuoli huumorintajuihinsa tulematta.

Torstaina on 90. Itsenäisyyspäivä, jota juhlimme laittamalla 'dinnerin' lapsille, jotka käyvät päiväseltään viimeistelemässä esikoisen mökin talviunille.

Paluumatkalla äidin luokse syömään. Menyy on vasta mietinnässä.

Forssellia

Olen lukenut
Kyllikki Forssellin "Suurella näyttämöllä".
Hienostunut, elegantti, huumorintajuinen.
Teksti soljuu, elävöityy, vie mukanaan.
Tykkäsin.


Diiva
kahdella ässällä ja ällällä.
Nimeni on Forssell.
Kyllikki Forssell.

Kaali haisee, ystävä ilahduttaa

Empien alkaa tämä tiistai. Sininen. Viikonpäivilläni on värit. Varhain aamulla, huonosti nukutun yön jälkeen olen tyytyväinen, että kello on jo 6 ja voin keittää kahvit. Mies herää. Istuu sängynreunalla ja hahmottaa maailmaa. Nousee, kävelee kuin hidastetussa filmissä. Ihme mies. Aina hyväntuulisena.

Ennen seitsemää olen pilkkonut kaalin. Kun mies on jo mennyt menojaan alkavat kaali, sipulit ja porkkanat kihistä valurautapadassa. Kuuntelen ja ymmärrän. Lämpö tekee hyvää heillekin. Neste irtoaa, jauheliha kypsyy. Kovapäiset riisit pehmenevät, muhevoituvat. Lihaliemi vahvistaa aromit, valko- ja mustapippuri, siirappi, meirami.. ripaus, tujaus, hyppysellinen... Huomaan näinä päivinä todella nauttivani puuhastelusta keittiössä. Kaalipata on kummallinen ruoka. Samanaikaisesti se sekä tuoksuu että haisee ja vanhetessaan sen maku vain paranee.

Minulle merkityksellinen ihminen, ystävä Oulusta, tuli käymään. Raikkaasta pakkastuulesta tänne kaalinlemuun. Pikainen visiitti, hetki keittiönpöydän ääressä sisälsi paljon muistoja, vaikka emme niistä puhuneetkaan. Olen onnellinen ja kiitollinen, että melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen sain löytää tämän ystävyyden uudelleen. Viimekesäinen ilta on kuvamuistoinakin tallessa.



Käyn kävelylenkillä. Viimainen tuuli nipistelee poskipäitä. Poikkean kirjastoon, paluumatkalla myös kirjakauppoihin, joihin unohdun pitkäksi toviksi. Jatkan lenkkiäni vielä rantaan, hengitän merituulta syvään, melkein ahmien. Kotiovella ummehtunut kaalinhaju tulvahtaa vastaan. Avaan ikkunat, laitan läpivedon huusholliin. Moitin mustaa pataa ja kiikutan sen terassille. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. Siellä saat haista ihan rauhassa, mutisen.

Tänään on keskiviikko. Nukuin pitkät, melkein häiriintymättömät unet iltayhdeksästä aamuviiteen. Hipsuttelin keittiöön miestä herättämättä, keitin kahvit ja nautiskelin eilen ostamastani kirjasta. Onko parempaa päivän aloitusta?

"Mikä on minun vuodenaikani - kevät
kesä vai syksy:
kun lumi peittää ruohon
jää aikaa mietiskellä."

***
"Talviaamuina
sininen valo leijuu
hankien yllä,
saappaanjäljissä pimeys
puikkinut pellon yli."

***
"Kun metsässä soi
monissa kerroksissa
ja taukoamatta,
tajuaa kuinka valmis
keskeneräinenkin on."

Arto Lappi, Oravan portaat, Mitallisia runoja (Sammakko)

Lumenvaloa

"Asun pienessä talossa erillään taivaan ja maan välissä.

Aamulla kun päivä on kumartunut puoleen avaan oven
haen puita ja tarkistan
että maisema on siinä.
Joskus harvoin, päivän häivytettyä jo jälkensä,
vien tuhkan ulos, levitän se harkiten tulevaan puutarhaan
ja tarkistan että taivas on siinä.
Yöt istun lähellä lampun kehää, talven ainoaa valoa,
kuutamon siivua, heijastusta.
Ja ajatukset vikuroivat, kaihtavat uutta, puoltavat takaisin
vanhaan. Talvi kuluu."

Talven ainoa valo, Das einzige Licht des Winters
Liisa Laukkarinen

Kuutamoyö

"Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan.

Täysikuu, kun avaruuden puet loistoon hopean...."

Kuva mökkirannan kuutamosta 24.11.2007

Valoa pimeyteen

Aika leikkuri

Asetan aikapötkön leipäleikkuriin, jota minulla ei ole.

Asettelen paksuussäätimen mahdollisimman ohueksi,
sillä liian paksut viipaleet vievät leivästä maun.
Ohuet, lähes läpinäkyvät hetket maistuvat paremmille.

Selaan kesäkukkia kuvatiedostossa.
Se hetki kun kuvasin on nyt tässä, pysähtyneenä silmieni edessä.
Kukat eivät ole kuihtuneet, niiden värit ovat säilyneet.
Nuput ovat aukeamaisillaan. Tapahtumisen liike ei ole pysähtynyt.
Voin elää samat hetket moneen kertaan niin halutessani.
Aikakäsityksen luonne riippuu asioista jotka olemme raamittaneet kellotauluun.
Kuva on otettu sekunnilleen. Sekunti meni jo, mutta hetki säilyy.

Ajansiivutus tapahtuu minusta riippumatta.
Kalentereita ja kelloja on sielläkin missä ei pitäisi.
Ihme että kännykällä voi vielä soittaa puheluitakin.

"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."

(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007 - suomennos Erkki Jukarainen)

Burgundin pata

Uunissa muhivan Burgundinpadan tuoksu leviää huusholliin. Ajatukset kypsyvät hitaassa lämmössä. Mehevöityvät. Sipuleiden, porkkanoiden, herkkusienien suhde Bourgogneen lienee yhtä satunnainen kuin tämän päivän ruokavalintani. Vai onko sittenkään? Teki vain mieli tehdä tuoksuvaa ruokaa, pilkkoa vihanneksia, haistella tuoreen valkosipulikynnen aromit, tuntea miten terävä veitsi vaivattomasti viiltää murean paistin kauniiksi kuutioiksi, jotka sulkeutuvat ruskistuen pekonisilpun pannulle jättämässä tuoksussa.

Teki vain mieli. Kuoria multaporkkanoita, sipuleita ja nähdä niiden lempeän hyväilevä yhteenkuuluvuus. Samaa pataa. Teki vain mieli hypistellä kuivuneita, oliivinvihreitä laakerinlehtiä sormepäissäni, kuunnella pippurimyllyn aikaansaavaa rouhinaa, napsautella herkkusienien valkeat lakit, lorautella punaviiniä, tujauttaa vasikanfondia, jota sattui olemaan jääkaapissa. Tihenevässä timjamintuoksussa on taikaa. Tuoksusta päätellen valitsin oikein.

Käsillä ja sydämellä tekeminen tuntuu hyvältä. En ole aikoihin ehtinyt - ollut kiinnostunutkaan - kokkaamisesta. Kauan sitten jatkuvasti touhuilin, joko lapsille ruokaa, leipää, pullia, kakkuja, karjalanpiirakoita tai ystäville juhlamenyitä. Kakkuja kylmäsavuporosta, lohesta, kinkusta, Irish Cream-torttua, tuulihattuja, voitaikinalla kuorrutettuja äyriäiskeittoja saviruukuissa, kahvijäädykettä, rieskarullia, puolukka-hyydykettä.... Pienet tyttäreni kirjoittivat ja kuvittivat tarkasti mietittyjä menu-listoja kestitettävien lautasten viereen, ajatuksella ja sydämellä. Jokaiselle oman näköisensä. Ruoka-annosten nimet mietittiin... mm. "Tuulta hattuihin" oli tuulihattutaikinasta tehdyt vadelma-kermavaahtotäytteiset suupalat kahvin kera vahvan ja moni-ilmeisen alku-ja pääruuan jälkeen. Oi niitä aikoja ihania. Pienten tyttärieni muotinäytös kuului illan ohjelmaan; oli uimapuku- ja juhlapukukierrokset, vapaa-ajan asut esiteltiin ja viimeisimmät "kasari"-trendit, tottakai.

Mukavia muistoja synnyttää Burgundin pata. Niinkuin kuopukseni leirikoulumatkaa varten kerätyt markat ja pennoset joskus paljon ennen euroa. Ranskanope järjesti luokanvalvojana koko "spektaakkelin": luokkaretki Marseillen rannoille houkutti oppilaat touhuamaan. Burgundinpataa silloinkin tarjoiltiin koulun juhlasalissa, jonne olivat tulleet kummit ja mummit, äidit ja isät sunnuntailounaalle.

Tänään, torstai on toivoa täynnä. Olen puuhastellut pieniä asioita, unta tuntuu yhä riittävän yönkin jälkeen. Sairaslomalla - kuulostaa hankalalta. Eilinen viesti lääkäriltä ehdotti vielä jatkoa 29.11. asti, jolloin meillä on tapaaminen. Verenpaine on laskenut, sydän oikkuilee. En osaa sanoa menenkö töihin maanantaina. Paljon on töitä odottamassa siellä. Nyt olen kaukana kaikesta. Työstä, menneestä elämästä pienten lasten äitinä. On vain torstai, iltapäivä Burgundinpatoineen ja muistoineen. Huomenna tiedän enemmän. Jos ja kun.
Kuopus toi merentakaiselta matkaltaan tuliaisena öljylyhdyn, kanadalaista käsityötä. Se valaisee, lepattaen lennättää ajatuksia. "Chaudron" - niin siinä lukee - Atelier Bernard Chaudron.

Latauksen aikana muut toiminnot ovat virransäästäjinä.

Keskeneräinen

Valokuvatorstain 68. haasteen aiheena "keskeneräinen".

Lämpöenergiaa

Harmaanvalkoinen viima hytisyttää. Tummat silmänalustat peilaavat huonovointisen habitukseni. Omakuvan. Olen väsynyt. En työn sisältöön, mutta sen ylitsevuotavaan määrään. Pitkiin työpäiviin. Liian kovissa lukemissa sahaaviin verenpainelukemiin.

Harmillisinta onkin, että samanaikaisesti kun olen henkisesti innostunut, olenkin fyysisesti väsynyt. Paljon mukavia, haasteellisia, innostavia ja positiivisia asioita on tapahtunut, tapahtumassa.

Milloin saan pukea sen punaisen mekon , josta kirjoitin?

Nyt olen pois töistä. Kahlasin sähköpostini varhain aamulla ennen lääkäriin menoa. Irrationaalinen olo hetken. Ja sitten kävelen bussipysäkille ja yritän askel askeleelta hyväksyä tämän. Harmittaa laittaa omia töitä muiden huoleksi. Tiedän että en ole korvaamaton. Ei kukaan meistä. Ja silti tuntuu että ei olisi aikaa sairastamiselle, itsestä huolehtimiselle.

Määränpäänä on virkeys.

Uuninkylki odottaa. Lämpenee hiljalleen kun lykkään halkoja sen kitaan. Elämän yksinkertaisuus moninkertaistaa hetkessä generaattorin voiman. Energiaa. Polttamalla puita uuninpesässä syntyy energiaa, joka muuttuu lämmöksi.

Kukapa ilman sitä tästä elämästä selviäisi.
Ilman lämpöä.
Ei kukaan.

Mummonmökissä

Olen täällä. Esikoiseni mummonmökissä. Tupa on lämmin lattioita myöten. Hiiret rapistelevat seinissä, mutta pamautan kämmenselällä seinään ja rapina hiljenee. Kiusa se on pienikin kiusa. Ei ne tänne tupaan pääse. Insinöörin suunnittelema mahdottomuus. Uskon. Haluan uskoa, sillä inhoan hiiriä, vaikka suomenkielen sanana ja jopa mielikuvana "metsähiiri" on kaunis, kotoinen.

Kuistilla on ovi siivouskomeroon. Sen enempää ajattelematta hain sieltä 'harjaa ja kihveliä', mutta näin vain hiiren pompahtavan jostakin jonnekin. Yäääkk! - Kaunis sana; metsähiiri. Kylmähän niilläkin ja pimeä. Miksi inhoan niin syvästi? Muistuu mieleeni lapsuudenpappilan keittiö. Isosiskoni hoiti silloin huushollia ja silmissäni on näky kun sisko jahtaa hiirtä, joka hätääntyneenä tai voitonriemuisena - mene tiedä - juoksentelee pitkin keittiönpöytiä. Leikkuulaudan kohdalla systeri kolauttaa laudan pöydän reunaa vasten. Veri tirskahtaa. Hiiri jatkaa kulkuaan. Yäääkk, yääkk ja yäääkk!!

Hiiristä viis, paratiisi tämä on. Hiljaisuutta. Kynttilöiden valoa. Kellon naksutus keittiön seinällä. Verenpaine ei vain halua hiljentyä. Huomenna sydänfilmiin. Katotaan sitte mitä tuleman pitää.

Elämää.
Sitä toivon.
Jaksamista.
Terveyttä.
Onnellisuutta.

Onko liikaa pyydetty, toivottu?

Muistojen puisto

(klick)

Vahvasta valosta viileään varjoon.

Lumisade saatteli hämärän

(klick)

Hiljainen päivä täynnä surua ja ihmetystä. Kynttilöiden liekit ikkunanlaudoilla lepattavat elämää, surua, haparoivaa lohtua, myötätuntoa ja osanottoa. Sanattomana istun keinutuolissa ja kirjoitan.

Aamun kajo ei ole vaihtunut päivänvaloksi. Iltapäivän hämärä laskeutui lumisateen saattelemana. Märkää, raskasta lunta.

Istutin valkosipulit odottamaan kevättä, viherrystä, kasvua. Lumen alle peittelin mustaan multaan isot, muhkeat oman maan kynnet. Kannoin lumiset, mutta vihreät yrttiruukut kuistille, haravoin lehtiä viinirypäleiden juurille talvipeitoksi.

Olen kuunnellut hiljaisuutta, jakanut tämän päivän murheen.

Yöllä on satanut lumiräntää sen verran, että piha on vihreävalkoinen. Olen kaukana kaikesta, muualla missä pitäisi. Tai onko se niin? Ehkä olen aivan oikeassa paikassa. Lepäämässä. Hoitamassa pysyvästi kohonnutta verenpainettani. Unohtamassa työasioiden jonot.

Lähdin tänne, esikoiseni tupaan, joka on hieman lähempänä asutusta kuin mökkiranta. Täällä on myös nettiyhteys, jos haluaa kontaktin etäämmälle. Parasta on hiljaisuus, seinällä tikittävän kellon verkkainen naksutus. Kynttilät ikkunanlaudoilla saavat olon tuntumaan melkein pyhältä. Tuvan uunissa hehkuu punainen hiillos. Muurinkylki on suloisen lämmin.

Herään hitaasti maistellen. Olen tässä, aikataulut muualla.

"sana jota ei saa kuulla"

ei sanoja ilman tulta
parempi sana päivässä
kuin kymmenen oksalla

se on salaisuus
se on salaisuus
se
sana
jota ei saa kuulla

Annan pikkusormen

Olipa ihana untuvainen uni, kun vaihdoimme kesäpeitot talvipeittoihin. Miehen äiti, muoriksi kutsuttu, oli halunnut laittaa ne meille joulupakettiin edellisenä jouluna kun sitten kesäkuun alussa nukahti pois. Illalla nukkumaan mennessäni lähetin muorille kiitokset, jotka kirkastähtisen taivaankannen läpi varmasti löysivät perille.

Aamu ei ole vielä valjennut. Hieman sekavin tuntein herättelen itseäni alkavaan viikkoon. Verenpaine ei ota laskeakseen. Olo on hutera, vaikka yhtä painajaista lukuunottamatta nukuin harvinaisen ehyen, hyväunisen yön. Viikko-ohjelma on sellainen että vain torstaina olen varsinaisesti työpöydän ääressä. Tänään Pitäjänmäellä sovitut tapaamiset, huomenna koulutuksessa, keskiviikkona Tukholmassa, torstaina oman pöydän takana, perjantaina Oulussa. Jossain välissä jokaiseen päivään on valmistauduttava. Tyhjin käsin, tyhjin päin on turha mennä minnekään.

En ole ehtinyt, jaksanut lukea, en juuri kirjoittaa. Viime aikoina työ on vienyt koko käden. Onnistuisinkohan seuraavalla viikolla antamaan vain pikkusormen? Peukaloputin, Suomensotin, Lonkermannin ja Kultarallin pitäisin itselläni.

"Peukaloputti saaviin putosi,
Suomensotti sen pelasti.
Lonkermanni sen kehtoon peitti,
Kultaralli sen tuuditti.
Pikkurilli tahtia löi
ja kaikella tavalla metelöi."

Onni on

(klick)

Ei mull' oo sanoja juuri,

mutt' onni on ja tuuri.

Sydän.

Rakkaus suuri.

Olo ja tila

Olen väsynyt olemaan vahva. Olen väsynyt tähän viikkoja kestäneeseen kierteeseen. Olen väsynyt liikaan työmäärään. Olen väsynyt vaikertamaan vaivojani. Olen väsynyt itseeni. Omaan oloon. Henkiseen tilaan, jota ei ole.

On vain työtä. Sen määrittämää aikaa. Paperipinoja. Vastaamattomia puheluja. Lukemattomia sähköposteja. Pitkämielisiä, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia ovenrakoihmisiä. Palavereita. Sovittuja tapaamisia. Asioiden selvittelyjä. Kyllä kyllä ja joo joo. Järjestelmien toimimattomuutta. Kalenterointia. Mustaa automaattikahvia. Puhelinpalavereita, local and nordic. Presentaatioiden väsäämistä. Unohtuneita asioita. Muistioiden kirjoittamista. Keltalippujen rivistöä. Konsultointia. Murheiden kuuntelua. Pohtimista ja pähkimistä. Tekemättömiä projekteja. Tilastoja. Raportointia. Varmistamista. Valmistautumista. Kysymyksiä. Omien toimeksiantojen peräämistä. Muiden antamien toimeksiantojen prosessointia. Yhteistyökumppaneiden paapomista. Soitan aamulla. Soitan huomenna. Soitan hetken päästä. Kyllä kyllä ja joo joo. Teen minkä lupaan.

Mikä minut työntää tähän 'latistuksen mankeliin'?
Tulin kotiin klo 15.45. Olo oli sellainen, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Kaiken tämän verenpaineväsymyksen päälle tuli flunssa, oikosenaan tippuva nenä, kylmänväristykset. Kuumeileva olo. Sitä on liikkeellä. (On siinäkin lause, suomenkielen kukkanen oikein.)

(Omakuva)

Tänään on kaikkea liikaa. Tietämätön, tahtomaton mieli. Kahden vaiheilla ei ole helppo olla. Perjantaisin useimmiten suuntaamme mökille, mutta tänään jäin kaupunkiin. Mies ajeli lintuja ruokkimaan, postia avaamaan.

Mökkirannassa on pimeää ja tuulista, mutta takassa on tuli. Oven aukaisun takana leveästi ilmaa jota hengittää. Siellä on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. Miksi minä olen täällä? Toisaalla. Molempi parempi. Ja kuka sen tietää. Miestä on ikävä, koska rakastan häntä. Ihmistä isolla Iillä!

Haluaisin pukea päälleni kirkkaanpunaisen mekon. Haluaisin voida virkeästi. Haluaisin innostua. Sujauttaa jalkaani punaiset piikkarit ja kipsuttaa (en sipsuttaa!) pitkin käytäviä kuin uudestisyntyneenä. Tahdon! Haluan! Hymyillä, elää, innostua, energisoitua!

Sellainen olen.
Olin jo pikkuisena, kertoi äidin sisko.
Aamunvirkku.
Kutitin äitini siskojen varpaita pinnasängyn raoista.
En ymmärtänyt, että äiti oli kuollut
ja hänen iso- ja pikkusiskonsa olisivat vielä mieluusti nukkuneet.
Minua hoitivat.
Miten kauniisti tehty.

Merkintä almanakassa

Kylmä ja kovatuulinen yö.
Kuu ja tähdet aamutaivaalla.
Pyörteinen myrskyntapainen suhisee pihapuissa.
Olen väsynyt. Verenpaine on reilusti yli normaalin.
Vain otettu lääke auttaa, Paavo, lukee bussin seinässä.
Musta 'Juicepanta' kiertää pääni ympäri.
Tietäisinpä mikä olisi parasta juuri nyt.
Molempi huonompi kahden maailman välissä.

Lumisadetta luvattu viikonlopuksi.
Peittäisipä alleen kaiken moskan,
sulaisipa pian ja paljastaisipa sinivuokot.

Artturin päivän aattona

Jostakin pulpahtaa mieleeni isäni toisen nimen nimipäivä, joka on lokakuun viimeinen. Huomenna on Artturin päivä. Ei sitä koskaan juhlittu, miksi olisikaan, ei tosin hänen etunimeäänkään, jota ei löydy nykyisin edes almanakasta. Saatikka internetin hakukoneesta. Sen verran vanhanaikainen - tai paremminkin harvinainen - etunimi, mutta peräpohjolaisittain hieno ja erikoinen; Lenna.

Muistan lapsena hieman häpeilleeni isäni nimeä. Lapset ovat sellaisia, ne häpeilevät turhaan asioita, jotka näin vanhemmiten tuntuvat pelkästään rakkailta, huvittavilta tai vahvasti merkityksellisiltä. Lenna on rahvaanomaisempi, tai puhuttelumuoto Lennartista, jota on annettu nimeksi niin Ruotsissa kuin sen vallan alla olleessa Eestissäkin.

Isän äiti Alma Sofia Heikintr. syntyi 11.6.1891 ja kuoli leskenä 2.9.1947. Isä, poliisikonstaapeli Artturi Tuomaanpoika syntyi 28.2.1889 ja kuoli 12.11.1935. Alma ja Artturi vihittiin molempien ensimmäiseen avioliittoon 22.3.1914. Minkälainen maaliskuun päivä se oli pohjoisessa? Satoiko vai paistoiko?

Alman ja Artturin vanhin poika, isäni, syntyi 6.2.1915 ja kuoli 6.4.1985, pari kuukautta 70-vuotisjuhlien jälkeen, pääsiäisen välilauantaina. Hänen syntyessään oli vielä tsaarinvalta, kuoltuaan olivat presidentit jo vakiinnuttaneet asemansa. Aikaperspektiivä ihmettelen.

Kymmenvuotiaana viiskymppinen on vanhus, parikymppisenä kuuskymppinen on ikäloppu, kolmikymppisenä viiskymppinen tuntuu samalta vuosisadalta, seitsenkymppisestä on kolkyt vuotta sataan - ei siihenkään niin hirveesti oo enää aikaa. No on sentään. Ei pidä liioitella :)

2018, kesäkuun ensimmäinen, on merkittävä päivä.

Näillä näkymin.

Höpinää, ajastaikaa

Ajastaika tietää, että karkausvuodessa on ylimääräinen päivä, eli helmikuussa on 29 päivää. Karkausvuosia käytetään, koska kalenterivuosi on normaalisti 365 päivää, mutta (todellinen) aurinkovuosi on 365.25 päivää pitkä.

Vuosi on karkausvuosi jos ja vain jos

• Vuosiluku on jaollinen neljällä
• mutta ei sadalla
• paitsi jos vuosiluku on jaollinen neljällä sadalla

Mitä väliä?
Oli karkausvuosi tai ei - aikaa ei ole yhtään enempää.
Talviaikaan siirtyminen toi tunnin takaisin.
Mihin se hävisi?
Onks mulla jotain ongelmia ajankäytön suhteen ?
Enk mää muk' hallitte aikka?
Mihinä sitä olis, aikaa äireelle, notta...
Mittee sie höpäjät akkapaha, ilo pintaa vaikk' syän märkänis.
Enkhai mie oo kuulhukhaa, että joka sanhhaan hoo panhhaan.
Sans snääki ny jottai.
Lörinäksi meni tämäkin.
Ajanhaaskuuta kaikki tyynni.

Aika on kahden hetken väli

Parilla päivällä pidennetty viikonloppuloma on kaihoisasti ohi. On maanantai-aamu, tihkusateinen ja pimeä. Pihalla valaisee auringonkeltainen kuusama, joka kantaa vielä lehtiään ja katselee miten koivut sen vieressä ovat riisuneet itsensä lähes paljaiksi. Pehmeä aamutuuli nietostaa varisseet lehdet pyörteisiksi kasoiksi. En haluaisi päästää irti tästä hetkestä.

Työasiat ovat pulpahdelleet ajatuksiini pitkin matkaa. Aivan täydellistä irrottautumista en onnistunut tavoittamaan lomallani. Ruuhkaiset päivät odottavat. Sähköpostiviestit ovat todennäköisesti nietostuneet kasoiksi kuin pihapuiden varisseet lehdet. Mitä muuta siellä työmaalla odottaa? Yritän ajatella päivän kerrallaan, sillä tiedän miltä kalenterini seuraavat kaksi viikkoa näyttää.

Vielä viipyilen hetken tässä, muistelen viimepäivien virkistäviä ja levollisia hetkiä. Eilen illalla kävimme Kellomuseon näyttelyssä, jossa huomioitiin talviaikaan siirtyminen tarjoamalla ilmainen mahdollisuus arvioiduttaa vanhojen kellojen alkuperää. Upea näyttely kaikkineen.

"Aika on kahden hetken väli".

Välejä vain tuntuu olevan liian vähän, mietin mielessäni.
Nyt on aika lähteä töihin.

Aamun valossa

Kirjamessusin eilen. Aamupäivä oli ajankohtana hyvä, koska tungosta ei ollut. Kiertelin kiireettä osastolta toiselle, pysähtelin kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja, selailin uutuuksia ja silmäilin divareiden kellastuneita kirjoja, lehtiä. Löysin pari joululahjakirjaa tyttärilleni ja miehelle, joka tulee löytämään nostalgisen ja uniikin yllätyksen joulukuun puolivälissä mökkirannan postilaatikosta.

Oheistapahtumana löin hopeisen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlakolikon tuliaiseksi miehelle, jolla on mielenkiintoinen, sekalainen kokoelma vanhoja rahoja. Rahan arvo on suurempi kun se on itselyöty, kuvittelen. Pujottauduin siis markkinamiesten ansaan. Mitäs sitten, ei tämä elämä niin vakavailmeistä pidä olla. Sitäpaitsi; mitä muuta kuin businestä kirjamessutkaan ovat. Mielenliikkeiden, pohdintojen markkinapaikka.Muistelin viime vuoden käyntiämme messuilla. Silloin oli jäätävän kylmä päivä. Eilen oli pehemätuulinen syyssää. Poikkesin myös ruokamessuilla, josta jäi hieman viimeistelemätön maku suuhun. Sekava ja laimea tunnelma. Peräpohjolaisen isän tyttärenä ostin muoniolaisilta leipäjuustoja ja poron sisäpaistin, jonka valmistan viikonloppuna mökillä. Ensin voita ja hunajaa pannulle ja paistinsyyt "kiinni", sitten uuniin paahtumaan, neuvoi emäntä tiskin takana.

On perjantai-aamu. Kahvi tuoksuu. Kynttilöiden liekit valaisevat. Muistelen lämpimin ajatuksin ystävääni Oulussa, jossa hänet pikaisesti tapasin työpäiväni päätteeksi pari viikkoa sitten. Ajattelen lapsiani. Kuopus matkustaa huomenna merten taakse Montrealiin parin viikon lomalle, esikoiselleni lähetän halauksia ja voimia gradun tekemiseen. Amerikan siskolta tuli sähköpostiviesti. Oli leipomassa taatelikakkua ja suunnittelemassa Thanksgiving-juhlan menyytä. Pumpkinpie ja Butternutsquash-keiton reseptejä voisin minäkin kokeilla. Ehkä saan systerin reseptit 'iimeilinä' joskus.

"Valaise ihminen, heijasta hellyyttä
kuin kuu
häneen joka juuri nyt valoa tarvitsee.
Lapseen
hän on valon ansainnut
ja aikuiseen
kun huolet painavat
ja epätoivo ryskyttää ovea
eikä sydän tahdo enää yrittää.
Ja vanhukseen
kun hän paljastuu
vähitellen luhistuvien muuriensa takaa
ehdottomaan valoon."

Liisa Laukkarinen; Vahva ja avuton, Tammi 1985

Tiedonportaat

Valokuvatorstain haaste; portaat.
Kreikassa, huhtikuussa 2007.
Nämä portaat nousivat ikivanhan puun juurelle.
Elämää nähnyt, vuosisatainen puu sykädytti.

Privaattialue, privat område, private area

Karhunpoika sairastaa,
häntä hellikäämme
lääkkehillä hoidelkaa
Nalleystäväämme
uni paras lääke on
sitä nauttikaamme
Nalleraukan kuntohon
aamuksi jo saamme.

Nukuin puolikymmenestä aamukuuteen. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vaivaan kuin vaivaan. Tällä kertaa se on auttanut minua virkoamaan infoähkystä. Työasioiden kasaantumisesta ja niiden röyhkeästä tunkeutumisesta yksityisalueelleni. (Onhan siinä kyltti, privaatti-alue. Eikö ne osaa lukea, höh.)

On torstai, lokakuun 25. päivä. Mihin nämä päivät, kuukaudet katoavat, kun niistä ei juuri muuta muista kuin työasioita. Olenko elänyt? Olenko rakastanut? Olenko ymmärtänyt, että tämä päivä voi olla viimeiseni. Olenko hoitanut elämääni niinkuin puutarhaa? Kitkenyt rikkaruohoja, tehnyt tilaa kasvulle, kastellut, ravinnut, möyhinyt multaa? Olenko istuttanut omenapuun siinä toivossa, että näen sen kukkivan, synnyttävän punaposkisia omenoita? Olenko uskonut tulevaisuuteen? Olenko elänyt? Siis ajatellut, tuntenut, nauttinut, kokenut? Sillä tavalla niinkuin tunnet laskeutuessasi lentokoneen portaita talvikaamoksen keskeltä etelän aurinkoon, valo ja lämpö lävistävät sinut hetkessä. Läpäisevät ihon, mielen kerrokset.

Olen rakastanut, olen tuntenut, mutta omenapuuta en ole istuttanut ja puutarhan hoito on jäänyt vähemmälle.

Mies lähti töihin. Pitkä päivä edessä. Valitteli vasenta jalkaansa, sitä, joka on oireillut pohkeesta jo jonkin aikaa. Huolestun ja sanon, että nyt lääkäriin, poika.
Mukava kun sanot minua pojaksi, hän tuumaa hymyillen. Elämäni onni on tässä. Ei missään muualla.

Galna Dagar

Pää surraa kuin iso musta kärpänen lapsuuden kyläpaikassa, jossa vaivoin sain nieltyä itsekirnutulla ja hellepäivän notkistamalla voilla päällystetyn makkaravoileivän. Musta mulkosilmäkärpänen oli pujottautunut parinsentinpaksuisen makkaraviipaleen ja voin väliin. Glumps glumps soljui keltainen voi ja sipulinen makkara pitkin nieluani lämpimän, vastalypsetyn maidon kyydittämänä. Pakkopakkopakko ja niiaus päälle. Tiukat sivuletit kiristivät ohimoita, mutta pikku-Sirrin hymy oli herkässä. Kiitos riittää, sanoin tädille, joka kysyi ottaisinko toisen voileivän. Isäkö oli opettanut käytöstapoja? Niinkuin senkin, että liemiruokaa ei saa ryystää lusikan pitkältä syrjältä, vaan se täytyy viedä kohtisuoraan suuhun. Ei äiti ainakaan, koska äiti oli kuollut seitsemän kuukautta syntymäni jälkeen. Elämä opettaa.

Olen lomalla. Oikeastaan tästä keskiviikosta muotoutui etätyöpäivä eilisillan hässäkästä johtuen. Aamuseitsemästä iltayhdeksään ei riittänyt. Pitkiä päiviä on liikaa. Läjähdin miehen valmistamaan iltakahvipöytään ja purskahdin itkuun. Ihana salaatinlehdillä, kananmunaviipaleilla ja sillillä päällystetty herkkuleipä odotti mustan kahvin kanssa. Olin uupunut ja epätoivoinen. Ydinaseeton vyöhyke - koti - tuntui paratiisilta. Kierrokset hidastuivat, vaihdoin yöpaidan päälleni ja kömmin sänkyyn. Kroohh.

Heräsin 4.30. Tikkana ylös ja kahvin keittoon. Yritin toimiskella hiljaa miestä herättämättä. Ajattelin käydä aamun varhaisina tunteina tekemässä sen mikä illan hässäkän vuoksi jäi tekemättä. Heräsi se sitten. Vei minut töihin. Sytytin huoneeni valon, tietokoneen ja hoidin pari asiaa, siivosin työpöytää. Kun muut tulivat töihin, kävelin heitä vastaan. Lähdin lomalle. Ke-to-pe. Tein kotikoneella pari presentaatiota seuraavan viikon tarpeisiin ja suljin toosan.

Heittäydyin punaisen untuvapeiton alle ja avasin elinkeinoelämän keskusliiton Prima-lehden, sattumalta sivulta 73, jossa ilmoitus työhyvinvointiseminaarista otsikolla "Työhyvinvointi tuottavuuden perustana". Jopas sattui. Nukahdin alta aikayksikön.

Tätä kutsutaan stressiksi.
Mutta kyllä se helpottaa.
Huomenna menen kirjamessuille.
Perjantaina ehkä mökille.
Tänään en enää tee mitään.

Laulujoutsenperhe 21.10.2007

Niin pieniksi kasvoimme
äskettäin
olit vaahteran lehdellä
vierelläin
niin väljästi mahduimme
sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut
onnemme jakoon
ei silmäni kanna
ilon laidasta laitaan
kuin pieniksi joskus
tulla taitaan!

Aaro Hellaakoski

olisipa, tulisipa

olisipa olisipa
aikaa enemmän
tulisipa tulisipa
luokse ystävän

vaikka pienen rahtusenkin
aikaa soisit mulle
olisipa olisipa
syli kaivatulle

Maanantai , lokakuun puoliväli

Pimeys kietoo pihat ja puut, käperryttää alkuasentoon.
Mielen tila on tarkkarajaisempi.
Ajatukset tulevat lähemmäksi.
Sinä minua.

Olen siis olemassa.

On lauantai, 13. lokakuuta 2007.

Olen nauttinut pelkästä olemisesta. Olen lepuuttanut sielua ja ruumista. Olen nukkunut punaisen untuvapeiton alla kolmen tunnin päiväunet. Olen keittänyt kahvin ja vironnut uuteen päivään.

Aurinko on paistanut siniseltä taivaalta aamusta iltaan. Syksyinen tuuli on pyyhältänyt yli maiseman, tunkeutunut takkini läpi, hytisyttänyt väsynyttä kulkijaa. Kynttilänliekit lepattavat pimeässä illassa. Ajatukset ovat lyhyitä, katkonaisia.

Minulla ei ole ollut agendaa. Olen tehnyt mitä on huvittanut. Lukenut, selaillut kesäisiä kuvia. Kuunnellut hiljaisuutta. Mies lähti mökille. Minäkin melkein, kunnes päätin, että jään kaupunkiin. Tuntuu siltä, että enemmän lepoa kun ei matkusta mihinkään. Kuopus rakastettunsa kanssa tuli käymään. Onnellinen kohtaaminen, pieni suuri läsnäolon hetki. Olivat olleet veneilemässä ystävien kanssa. Hhhrrrr.

Uni tuntuu hyvältä. Nukahdan Kodin Kuvalehti kasvoillani jo yhdentoista aikaan. Herään 1.30.

Sunnuntai, 14. lokakuuta 2007.
Aamu on jo valjennut kun havahdun hereille. Kello on 8.15. Keitän kahvit, luen Hesarin. Ihmettelen hyvänolon tunnetta joka syntyy pienistä asioista. Aikoihin en ole ehtinyt pysähtyä kaupunkikodin miljöössä. Oma aika tuntuu luxukselta. Puuhastelen hiljaisuudessa. Omaan tahtiin.

Mies lähettää tekstiviestin mökiltä: "Karhuvaari kömpii sumppipannun kimppuun". Viestin kello on 9.02. Hymyilen. Rakastan. Tunnistan tilanteen. Soitan mökkirantaan. Mies toteaa, että olo on kuin olisi pyörinyt viikon "ruukinmyllyssä" ja nyt ravistelee sementtilaastia silmiltään. Alkaa vähä vähältä nähdä betonimyllyn ulkopuolista elämää.

Cogito ergo sum.

Arkiaamu

tyynyssä littaantunut tukkani pukee aamunaamaa
unen jäykistämä kroppani sanoo ei ja joo

yskii propelit käyntiin
ja rullaa kiitoradan päähän

cabin group please seat for take off

nollasta sataan kiihdytän itseni taivaan tuuliin
irti maasta, keskelle arkea

kahvi tuoksuu, pelakuut kukkivat
hämärä sade piiskaa ikkunoita
ilta on kaukana

Aivot narikkaan

Hengissä ollaan. Tulin juuri Tukholmasta työmatkalta. Hyppäsin taksista ja kävelin kiireesti ohi keltaisen aavemaailman. Ajattelin että meidän firmassa on ihan ikiomat "Hullut Päivät" - vieläpä nonstop - niin, että eipä tulisi mieleenkään poiketa väentungokseen hermojani raastaamaan. Torstai on toivoa täynnä. Silmät kiinni kun toivoo, niin toive toteutuu. Mutta se tähti lensi jo.

Jostakin lennähtää mieleeni vanha virsi, lapsena seurapenkissä laulettu : "Taas päivä ajan virtahan taas iäks uppoaa"...

Muistelin eilen Oulussa tapaamaani Ystävää, jolle ajatuksissani kirjoitin kirjettä Ahvenanmaan yläpuolella, pehmeiden pumpulipilvien sisällä.

Lentokoneessa katselin ruudusta, että maanopeus on 860 km tunnissa. Siltä se on tuntunutkin koko alkuviikon. Pää pyörällä istahdan Miehen kattamaan iltakahvipöytään. Olen onnellinen tajutessani taas kerran mikä tässä elämässä on tärkeintä, rakkainta.

"Olisiko sulla hetki aikaa", kysyn itseltäni niinkuin ihmiset työhuoneeni ovenraossa usein.

Illaksi kotiin.

Takana loistava tulevaisuus

Tulevaisuus tunnelin päässä.
Valo joka sieltä näkyy
ei ole vastaantuleva juna.
Hope so.

Kotiasioita

Mies osti orkidean.

Minä ostin kurpitsan.

4.6.07 ostettu K-kaupan leikkoruusu
on juurtunut elämään ja
tehnyt pitkän varren ja siihen kiiltävät lehdet.

Elämän voimaan ei voi muuta kuin uskoa!

"Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin päivistäni tänään taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta;
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa."

Omar Khaijam

Elsa, 92
oli
kirjoittaja
kansanperinteen kerääjä
lasten ystävä
kukkien rakastaja
työteliäs ja juureva,
hämäläinen Nainen.
Ihminen isolla Iillä.

Melankolinen kursiivi

tämä on etukenossa
kurkotteleva tekstilaji

kursiiviksi nimetty

missä on melankolia
sama se millä tyylillä
sisältö ratkaisee

ulkokohtainen
lähestymistapa
vakavaan aiheeseen

melankolia
mikä sana

epäuskottava
pelkästään
kirjoitettuna

ei minulla
mitään suhdetta
aiheeseen

eino santanen ei tykkää
mutta ehkä ymmärtää

Kaaoksenpoikanen

Työviikko singahti käyntiin vauhdikkaasti. Perjantain lomapäivä hajosi kuin pilvenhattara tuuliselle taivaalle. Pieni kaaoksenpoikanen oli pesiytynyt työhuoneeseeni. Hätistelyistä huolimatta se sujahteli nurkasta nurkkaan, piileksi pöydän alla, räpläsi telakkakonettani aina kun silmä vältti, kirjoitteli keltalippuja ja sekoitti keskeneräisten töiden pinoja. Istui olkapäälläni ja takoi nyrkeillään ohimoitani.

Allokoidaan, priorisoidaan, keskitytään olennaiseen.

Aikataulut ovat avaruudesta, ääntänopeammasta maailmasta. On asioita ykkösprioriteetilla ja on asioita ykkösprioriteetilla. Ja sitten on asioita jotka ovat ykkösprioriteetilla. The most important things. Niitä riittää kuin rukkasia helppoheikillä. Ja kauppa käy. On myyjän markkinat.

Iloinen tekemisen meininki.

Sateen Jumalatar, Ester, heilutteli iloisena helmojaan, kun lähdin töistä 18.15. Pari työpaperia laukunpohjalla odotti tekijäänsä, lukijaansa. Muutama työasia vielä oman koneen ääressä. Hetken vilkuilimme telkkarista vajaakuntoisten työnhausta kertovaa dokumenttia ja Härkää sarvista-keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin Marian sairaalan työvoimapulaa, sairaanhoitajan arkea. Pieni pätkä uutisia ja sitten poks lojolleen ja silmät kiinni. Uni ei odotuttanut.

Se tuli kuin sade.

Ma ja sa.

Mä ja sä.
Mie ja sie.
Mnää ja snää.
Mää ja sää.
Myö.

Perjantai-aamun ajatuksia

Heräsin klo 5 osaamatta jatkaa unia. Nautin tästä varhaisen aamun hetkestä ja ylellisen tuntuisesta lomapäivästä. Se tuntuu lahjalta juuri nyt, vaikka itsehän olen sen työlläni ansainnut. Ansaittuja vuosilomapäiviä on tälle vuodelle vielä 10 käyttämättä. Pimenevässä syksyssä pelkkä tieto antaa väljyyden tunteen.

Nelipäiväinen työviikkoni oli touhukas ja monella tavalla positiivinen, vaikka tuntimäärältään reilusti yli ns. virallisen. Työni on innostavaa, monipuolista, haasteellista ja usein palkitsevaa. Ainoa mutta on ajan riittämättömyys. Pitäisi revetä niin moneksi, olla samaan aikaan monessa paikassa, saada aikaa keskittyä suunnitteluun, asioiden hallintaan, pitkäjänteiseen kehittämiseen. Kvarttaali-ajattelu ei sovi 'ihmisenkokoiseen' työelämään. Syke on hektinen, infoähkyyn ei ole pillereitä, päivittäin keskustelen Herra Paradoksin kanssa.

"Mikä meihin fiksuihin ihmisiin on mennyt", kyselee tieliikenteen tietoisku televisiossa. Tiet ovat täynnä kaahareita, oikealta ohittajia, riskinottajia, "hermokimppuja". "Vauhtia ja vaarallisia tilanteita", huikkaa esimies usein, kasvoillaan hymyilevä virne, ja jatkaa; "tsemppiä meille!" Jostakin syystä se lohduttaa kummasti. Vaikka ei se mitään selitä, auta. Jokainen tsemppailee kuitenkin omissa haasteissaan. Mutta silti. Arvostan yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen fiilistä. Se ei ole merkityksetöntä. Samassa veneessä, samaan suuntaan. Tiukan paikan tullen inhimillisyyttäkin löytyy.

Eilinen päivä toi merkittävästi uutta 'bisnestä' taloon. Positiivinen uutinen, joka kerrottiin henkilöstölle kuohuviinin kera ala-aulassa. Itse olin ollut mukana projektissa muutama aika aiemmin. Aamupäivällä pidimme tiedotustilaisuuden yhteistyökumppanin henkilöstölle. Olen ollut mukana muutaman kerran liikkeenluovutuksissa aiemminkin. Yksilötason kokemuksia mietin bussissa, aamulla töihin mennessäni. Ihmiset. Ihmiset. Miten he kokevat kaiken tämän, mietin. Voin vaikuttaa paljon siihen, että siirtyminen uuteen organisaatioon sujuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Pääsin työpöytäni ääreen vasta 16.00. Kävin läpi sähköpostejani, työpöydällä pinossa olevia papereita. Päivitin kalenterimerkintöjä ja huomasin, että maanantaina alkava lokakuu on melkein myyty. Palavereita, palavereita, palavereita. Projekteja, projekteja, projekteja. Yksittäisiä kohtaamisia. Muutama matka Tukholmaan, Ouluun.

Keltalippuinen työpöytäni jäi odottamaan emäntäänsä, kun nykäisin lukkoon työhuoneeni oven klo 19.15. Mies odotti pihassa. Rakas Ihmiseni.

Ajelimme sekalaisin miettein kotiin, "ydinaseettomalle vyöhykkeellemme", keitimme kahvit.

Tänään on minulla lomapäivä. Lähdemme hyvissä ajoin mökille. Huomenna on 92-vuotiaaksi eläneen Elsan hautajaiset. Kukkavihko on tilattu, kortti kirjoitettu. Pitkä, luova elämä on päättynyt.

Kirjoittajan näkymä

Mitä näkyy verhontakaisesta ikkunastani kun kirjoitan blogiani?

Pieni metsikkö...

... ja parvekkeen seinällä hymyilevä Mr Face,
jonka ostin Saint Ouenin (metro Port Clignancourt) kirpputorilta Pariisista vuonna 1990.

Norsu

Varhain aamulla katselen pimeälle taivaalle.
Elefantin näköinen ohut pilvenhattara seilaa minua kohti.
Se liikkuu nopeasti.
Ehdin ajatella, että siinäkö se nyt on,
työhuolieni norsu, pahaa enteillen.

Tuuli ennätti hajoittaa sen
ennenkuin se tavoitti minut.

Tämä turhamainen norsu ei ole huolia nähnytkään.

Vähän päivässä, paljon viikossa

Heräsin yöllä painajaiseen. Olin korkeassa pilvenpiirtäjässä. Meitä oli sekalainen joukko ihmisiä, suuria ja pieniä. Esikoiseni oli unessa pieni tyttö. Katselimme ulos ja äkisti pamahti rakennuksen ympärillä - valkoisia ilmapalloja röykkiöittäin. Säikähdimme ja ihmettelimme mitä oli tapahtumassa, WTC-tragedian kuvat silmissäni.

Lapseni avasi oven mennäkseen katsomaan ilmapalloja. Näin hänen putoavan valkoisessa mekossaan, kädet levällään alas. Kauhistuin ajatusta, kun tajusin, että hän ei voi selvitä hengissä. Joukossa oli myös elokuvaohjaaja Markku Pölönen (mistä ihmeestä hänkin tähän sotkeentui?), joka lähti hissillä alas katsomaan mitä tapahtui ja hakemaan tyttöäni takaisin ylös. Seisoin kromatun hissinoven edessä odottamassa. Sieltä he tulivat, molemmat. Tyttöni silmät olivat muurautuneet umpeen, pienissä luisevissa käsissä oli asfaltista tarttunutta mustaa, mutta muuten hän oli ihan kunnossa ja iloinen. Tähän heräsin. Oli pakko nousta sängystä. Kului tovi, että sain realiteetit hallintaan.

*****************

Aamu valkeni 6.30. Mietin yöllistä untani. Keitin vahvaa kahvia. Luin Hesarin. Kävin suihkussa ja pesin hiukset. Lähdin töihin 8.15. Odottelin bussia 'tuulitunnelissa' kymmenen minuuttia. Astuin bussiin suihkunraikkaana, ystävällinen kuljettaja sanoi huomenta, mutta bussissa oli vahva ja vastenmielinen hien haju. Vastapäätä käytävän toisella puolella, istui nainen, bussin ainoa matkustaja, valtavat kapsäkit mukanaan. Muistin perjantai-iltaisen kotiinpaluun, kun viereeni istahti vanhahko rouva, joka tuoksui desinfioidulle 'vesiklosetille'. Mietin pitkään mikä tämä haju on. Ehkä hän oli sipaissut parhaat päivänsä nähneestä eau de cologne-pullosta reippaan annoksen. Mene tiedä.

Katselin bussin ikkunasta luontoa. Lumimarjapensaissa oli jo talven väri, osa vaahteroiden latvoista oli tulessa, huikean kauniita. Marja-aronia päätepysäkillä oli tulipuna-vihreä mustine marjoineen. Nappikukkakin vielä sinnitteli keltaisissaan. Ja omakotitalojen aitauksissa hehkui yksittäisiä ruusunkukkia. Ajattelin infokarttaa; olet tässä. Kesän ja syksyn taitekohdassa.

Istuin ja katselin monenkirjavaa, ohisoljuvaa maisemaa. Huomasin kaipaavani Miestä, joka palaa tänään mökiltä. Mietin maailmamenoa. Sitä, että en nykyisin jaksa kuunnella radiota, en katsella edes uutisia televisiosta (muuta katsomisen arvoista sieltä ei tulekaan), lehtien lukeminenkin on vain selailua. En ole aikoihin kyennyt kirjoittamaan, kirjojen lukemisesta puhumattakaan. Elämä on kapeutunut työasioihin pelkästään. Ainainen huoli tekemättömistä töistä, riittämättömyydestä olla sitä mitä pitäisi. Yhden työpäivän tunnit eivät riitä.

"Vähän päivässä, paljon viikossa", sanoi tänään paikallinen pomoni mummonsa sanoneen. Kaksi esimiestä. Toinen Tanskassa, toinen täällä.

Minuahan on siunattu kaksinverroin.
Ei minulta mitään puutu.

Parasta mitä tiedän on hiljaisuus.

Saako olla muuta?

"Ethän turmele sitä mitä sinulla on,

haluamalla sitä mitä ei ole; ja muista,
että mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden
asioiden joukossa, joista vain uneksit."

Iltaan asti piti kulkea, että tuonkin ymmärsin. Tai että oli aikaa ajatella.

Kävelin pysäkille, hyvinkin kyllästyneenä, ajatuksin ahdettuna, jopa epätoivoisena. 110 tuli. En muista kirjainta. Sillä ei ollut väliä. Tiesin, että bussi vie oikeaan tunneliin. Erikoista kyllä, mutta on kolme vaihtoehtoa: 110 A,110 T tai 110. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt miksi nuo kirjaimet. Menen ja tulen. Tee on Lauttasaaren kautta, A - mitä se tarkoittaa?. Leppävaaraanhan se soljuaa - joka aamu - Kampista Lauttasaaren kautta. Concordian liikennöimä kulkuväline. Connex, nykyinen Veolia Transport, Hebuli, Helsingin Bussiliikenne, Westendin Linja, Åbergin Linja, ja... Jokerit...sinisiä uusia busseja rivissä. Jokainen vuorollaan, miten niitä kulkeekin niin usein. Bussit kolisevat, automaattivaihteet kurnuttavat, kellot kilkattavat. Mustapintaiset miehet, äidinkieltäni murtavat ystävälliset lähinaapurit, koppalakkiset, muistojen elävöittämät chauffeurit.

Ymmärsin - tai tulin ajatelleeksi - mitä haluan. Haluanko? Hieman irrationaalinen olo - kieltämättä. Hiukset sojossa, äkillinen päätös lähteä juuri nyt - töistä kotiin. Perjantai-ilta. Tekemättömät työt. Riittämätön olo. Yksikönjohtaja ja ison tiimirykelmän pomo änkeytyivät huoneeseeni. Näkivät väsymykseni, muka vastaanottavaisen mieleni. Keltalippuun merkintä. Kotiin. Kotiin. Pois tästä hullunmyllystä. Ulos. Happea. Loppuuko tämä viikko ikinä?

Huomenna töihin. Materiaalien valmistus, pöydän siivous. Ordnung muss sein! Järjestys olla pitää. Vaikka huonompikin.

Mies ajeli mökille. Esikoinen mummonmökille. Minä puikkelehdin tänne. Kukin tahoilleen.

Rakkaus ei lopu.
Sitä riittää.
Jokaiselle.

Kivet

Välimeren huuhtomat...

kivet...

kadunrakentajan materiaalina.