keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007

Elsa, 92

Poikkesimme vuodenvaihteesa Elsan luokse, jonka valkoinen talo on kylätien varressa, pian hautausmaan jälkeen vasemmalla. Piha oli hiljainen. Arvuuttelimme, oliko Elsa kotona vai sairaalassa. Tuvassa oli valo, ja tarkemmin katsottuani huomasin Elsan istuvan keittiössä, selin ikkunaan päin.

Kop, kop.. avasimme oven eteiseen, eteisestä tupaan. Elsa-ystävämme istui keittiössään pöydän ääressä Pirkka-lehden ruokareseptejä lukemassa. Hopeanharmaat hiukset kauniisti kiharalla. Uunista levisi ihana ruuantuoksu. Iltaa, sanoin ovelta. Elsa havahtui lukuhetkestään. Sanoin iltaa uudelleen. Tulimme toivottamaan sinulle hyvää uutta vuotta, jatkoin.

Lyhyen hetken hämmästeltyään, äkkinäiset vieraansa tunnistettuaan, sanoi: "Voi, voi kun ei poikakaan ole kotona... mitä minä nyt tarjoaisin, alkoi Elsa touhuta.

Ei mitään, ei mitään, istu vain ihan rauhassa, toppuuttelimme. Tulimme tapaamaan Sinua ja kiittelemään siitä jutusta, jonka olit kirjoittanut pitäjän Joululehteen, sanoimme.

Toimme sinulle - kukkien rakastajalle - kimpun sireeninoksia ja sinisarja- kukkia. Mies availi pakettia: Tässä sulla onkin ihmettelemistä minkälaiseen maljakkoon kukat asettelet, kun kukkakaupan tyttö teki kimpusta sellaisen, että on vaikea löytää sopivaa maljakkoa. Olisimme halunneet hieman toisenlaisen sidonnan kukille, jatkoi mies. No, se on kukkakauppiaan näkemys, tuumasi Elsa suvaitsevaisesti ja ymmärtäen. Hän nousi penkiltä ja sanoi, että oottakaapas vähän....viipyi hetken kamarin puolella ja palasi painava, leveäsuinen lasimaljakko sylissään. Pysyvät tässä hyvin pystyssä, sanoi. Taitavat tuoda niitä Hollannista tähän aikaan, hän tuumi.

Ettekö edes jäätelöä ottaisi, sanoi Elsa ja oli taas nousemassa penkiltään, mutta uskoi lopulta, että halusimme vain hetken kuulla kuulumisia. Elsalla tarinoita ja muisteluksia riittää. 92 vuoteen mahtuu monenlaista.

Katselin hänen pitkiä, hoikkia sormiaan, jotka lepäsivät lehden päällä. Kaunis vanhus myös kasvoiltaan. Tummissa silmissä häivähtää iloinen pilke hänen muistellessaan vuosikymmenien takaisia asioita. Puhe tipahtelee tasaisesti, hämäläismurteella. Mieleltään virkeä ja aikaansa seuraava.

Pyysivät kirjoittamaan miltä tuntuu olla vanha, sanoi Elsa. Tuli vähän kiire saada sitä valmiiksi, kun kirjoitan käsin ja se on vähän hidasta. Olen vain odottanut, milloin saan moitteita siitä kirjoituksestani kun arvostelin vähän kipakasti kunnanherrojen päätöksiä ja sairaalan huonoa palvelua.

Eihän siinä mitään moittimista ole, sanoin. Juttuhan oli lisäksi hauska ja moni-ilmeinen. Niinkuin se muisteluksesi kampaajantuolissa istuessasi:

"Soittaa rimpautin kampaajalle ja ihan vahingossa siellä olikin jakkara tyhjänä... Pohdin mitä päälle ja mitä jalkaan, enkä muistanut Peltolan papan määritelmää. Jos taivas on rastaanrintaisessa pilvessä ja kaikki pahat ämmät on päässyt aamukahveeseen, niin selkiskö se ilma sitten - vai satoiko? Aikaa ei ollut arvailuille ja tennistossut jalassa istahdin tuota pikaa kampaajan tuoliin.

Kampaajan toisessa tuolissa istui nuorehko pyylevä, puhelias rouva.... Minun harmaitten haivenien alla aivot pyöriskeli tavallisissa arkihuolissaan ja taisi olla huonon kuuloni syy, etten heti huomannut että naapurituolissa olija kertoili jo autosta: "Jos minä kerran ajan sitä autoa, niin minä todella ajan sitä ja jos siinä vieressä vikistään ja väitellään, niin minä seisotan auton ja siirrän äijän takapenkille ja jos se sieltäkin säksättää, niin seisotan taas auton ja nostan koko äijän ojanpenkalle ja jätän siihen."

Katsoin kumppania paremmin ja ajattelin, että Peppi Pitkätossuko siinä vierellä puhuu, joka noin vaan miehiä mielensä mukaan nakkelee, ja minkälainen tiitiäinen mahtaa olla se mies, jota tuolla tavoin kohdellaan. Rouva oli kyllä tukevahko keveässä rimpsumekossaan, jonka helman poimujen alta pilkisteli miltei olematon kenkä. Suunnattoman suuri rusetti oli varpaiden kohdalla, ja siinä kai oli nahkaa enemmän kuin koko kengässä muuten oli.

Hän katsoa napitti minua kuin odottaen, ottaako tuo ihminen uskoakseen hänen puheitaan ja yhtäkkiä kysäisee, kuinka vanha te olette. Vastasin lähenteleväni yhdeksääkymmentä. Hän yritti pompata puoliksi seisomaan siunailemaan ja miltei huusi: Herran jumala, sehän on kauheaa- kamalaahan se on että yhdeksänkymmentä, ja silmät kuin kauhusta pullollaan.

Yritin lohdutella häntä ja vakuuttaa ettei siinä ole mitään kamalaa eikä kauheaa, sitä ikää karttuu ihan itsekseen. Kun sinäkin siitä tarpeeksi monena aamuna tassuttelet keittämään perheellesi aamupuuroa, niin et ehdi paljon edes huomatakaan, kun olet jo yhdeksänkymppinen....Hetkisen kuluttua tuolista nousi upean kampauksen omistava nuorekas tumma nainen, joka vielä ovelta heitti minulle epävarman silmäyksen kuin peläten, että vanhuus ja ryppyisyys olisivat tarttuvaa, ja ikään kuin ruttoa peläten hän livahti ovesta ulos."

Elsan talon takana on valtava, hyvinhoidettu kasvi- ja kukkamaa. "Reilusti yli kymmenen vuoden ajan on nuo ohikulkijat komennelleet minua pois tuolta peltotilkultani, mutta siitä huolimatta raahaannun aina kasvimaani laitamille."

"Vanhuudessa ja minun vanhuuden päivissäni ei kai ole mitään erikoista. Toisena päivänä kuljen nokka maassa ja toisena vähän nostan sitä kuten kaikki toisetkin vanhat. Teen työtä silloin kun jaksan, sillä minä en ole koskaan potenut työn puutetta. Joskus kuten nytkin istun tässä, katselen ja ihailen tätä luojan luomaa ja ruskan kauniisti värittämää iltapäivää, tunnen kiitollisuutta siitä että on yhä olemassa ja elämässä. Odottamassa, mitä uusi päivä toisi tullessaan tässä kiireisessä maailmassa."

Elsa nousee penkiltä katsomaan uunissa olevaa paistostaan. Kokeilin vähän uudenlaista laatikkoruokaa, tiedä sano, mitä on, hän puhelee. Makea punajuurentuoksu leviää lämpimästä uunista.

Viimainen vuodenvaihteen pakkaspäivä on pimentynyt illaksi. Tuvassa on lämmintä elämisen valoa. Olemme läsnä toisillemme. Elsan muisteluksia kotipitäjästä, lapsuudesta, sotavuosista, työnteosta, elämisen taidosta voisi kuunnella pitkään.

Meidän matka jatkuu mökille. Halaamme Elsan ja kiittelemme mukavasta hetkestä. Toivotamme terveyttä ja elämänpäiviä eteenpäin. Poikekkaa taas, sanoo Elsa ja vilkuttaa meille eteiseen asti.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämmöinen kuusikymppinen lukee tarinaasi Elsasta posket elämästä ja ilosta punoittaen. Niin olet tavoittanut ytimen.

Kun omat vanhemmat menivät manan majoille alle kuudenkymmenen, otan Elsan essuni taskuun matkaevääksi ja kurkistan sinne, tuoksuisiko punajuurilaatikko, kokeilisinko uutta ruokareseptiä, kasvattaisinko pienellä kasvimaallani toisenlajin yrtin, kirjoittaisinko lapsilleni taas palasen elämää, elettyä, koluttua, itkettyä, naurettua. Hieronko miehen selkää, rapsutanko, kun hän siitä niin tykkää. Monta puuhaa on edessä, mitä voi toteuttaa vaikka käsi rypistyy, naama laskeutuu, polvet naukuvat. Elämä on verbi. Tekeminen. Ja sitten kun mikään ei onnistu, jää jäljelle nauramisen kyky. Itkun ja kiukuttelun lomassa se tekee terää.

En vanhenemista enää pelkää (toivon), ja jos toiset pelkäävät, otan osaa. Tai ehkä en sittenkään loppuun asti osaa tässä asiassa ottaa osaa, niin hauskaa elämä jo nyt on. Miksi pelätä. Elämään sisältyy niin paljon mahdollisuuksia, että vaikka kun yhdestä touhusta tai siloposkista joutuu iän vuoksi luopumaan, jäljellä on tuhat ja sata puuhaa ja lahjaa, mikä antaa aihetta laulaa: on kyllin aihetta kiittää...

Kiitos, Sivuaskel, annoit töppösiini kunnon loikan. Katson satavuotiaaksi asti elämistä haasteena, jota on mojova toteuttaa askel kerrallaan. Eri päivinä erilaisin mahdollisuuksin.

Anonyymi kirjoitti...

Viehättävä kirjoitus Elsasta, jolla on viisautta muillekin jakaa. Kiitos!

Pitääpä minunkin muistella blogissani paria tuntemaani viisasta. Annoit yllykkeen!

Anonyymi kirjoitti...

Maukas aamupala - kiitos! Ihmettelen katosiko kipusi?

sivuaskel kirjoitti...

Paju, olipa mukava lukea pitkää kommenttiasi. Voisit kirjoittaa tuosta aiheestasi enemmänkin.

Obeesia, vanhat ihmiset ovat aarteita - silloin kun ovat elämänmyönteisiä ikihonkia.

Paula, ei kipu ole mihinkään kadonnut. Ortopedi arveli pienen prolapsin olevan, mutta ei tässä vaiheessa muuta kuin fysikaalista hoitoa = hierontaa. Ja nappeja naamaan että voi olla töissä. Olin eilisen pitkän päivän ja tuskaahan se, erityisesti kotiin päästyäni olin aivan jumissa. Mieli kuitenkin virkisty kun pitkästä aikaa pääsi "ihmisten ilmoille". Oli muuten sama ortopedi joka leikkas mun selän -94.

Haavetar kirjoitti...

Mitä lämpöä ja viisautta. Kukkailoakin. Kiitos. :)

Toivottavasti pääset pian kivusta!

Anonyymi kirjoitti...

Kävin moikkaamassa opettajiasi (luin lokakuun tarinoitasi). Kuin "elävissä kuvissa" olisin käynyt. Ilo on puolellani: tekstisi heruttaa hymyjä. Matematiikan kokeen lyyrisen kaunis kirjoituksesi ja Sirkkiksen vastaus hellytti. Vai pitäisikö sanoa: kyseessä oli kahden eri maailman yhteentörmäys ;)

Tänään:
Kivuttomuutta kohti. Sitä toivon sinulle heräävän kevään (se tulee) myötä.

Salka kirjoitti...

Elsan elämäntarina ja siitä kuultava lempeä itsensä täydellinen hyväksyminen piristivät mieltäni. Kunpa tuommoisen elämänasenteen itsekin saisi säilyttää. Pienenä toivoin että en vanhene koskaan. Nyt nelikymppisenä vanheneminen ei enää pelota.

Kipujen kanssa toivon jaksamista. Toivottavasti hieronta auttaa!

Anonyymi kirjoitti...

Upeaa etta jaksat kirjoittaa; loydat asian ytimen ja ilmaiset sen muidenkin iloksi!
Mene ihmeessa kokohierontaan!!!! Ja saannollisesti - se auttaa!

sivuaskel kirjoitti...

Haavetar, kiitos. Kivut pysyy ja pillerit tehoaa - hetkittäin. Mieli kuitenkin virkeä ja sydän tuntuu olevan - pump pump - lämpimästi paikallaan.

Salka, niinpä, kunpa saisi vanheta elämäniloa säilyttäen, viisautta lisäten ja itsensä hyväksyen. Muistan kun kuopukseni sanoi murrosikäisenä, ettei halua koskaan aikuistua...oikein hätkähdin silloin, mutta elämä kuljettaa, opettaa. Ja vanhana - jos ei muuta niin hiljaa kävelemään :)

Paula, kiitos ajatuksesta. Kokohieronta vois olla hyvä. Mutta jos mies hierois puolet ja fysioterapeutti loput, niin eiks se olis aika hyvä kokohieronta :)

Anonyymi kirjoitti...

Vaikka niin :) - oleellisinta etta tulet autetuksi!