Onnea

"Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä. "

Lauri Viita: Onni (1965)

Lauantaina oli Ylen 80-vuotislähetyksiä siellä ja täällä kanavilla. Huonosti televisiota seuraavana sattui silmääni illan ohjelmatarjonnasta kypsään ikään ehtineen median erikoislähetykset. Yle Teemalta tuli mielenkiintoinen ohjelma Urho Kekkosen presidenttiyden loppuajan uutisoinneista, sen aikaisesta poliittisesta ilmapiiristä ja viestinnän vaikeudesta.

Ohjelmassa oli pätkä UKK:n televisiopuheesta, jossa hän siteerasi Lauri Viidan runoa Onni, vuodelta 1965. Kuolematon Kekkonen, joka hallitsi ja vallitsi 25 vuotta (1956-1981) tätä kovia kokenutta isänmaata.

En ole Kekkosfani missään mitassa, mutta hänen kirjallisuusorientoitunut mielenlaatunsa sykähdytti. Olkoonkin vaikka "bullshitiä", populismia hänen kansanomaisuutensa. Ties mitä se oli. Karismaa omassa lajissaan kuitenkin. Eittämättä. 1986 olin 31-vuotias kun katsoin televisiosta hänen hautajaisiaan. Narvan marssi soi jyhkeänä, kun seremonia tuomiokirkossa oli ohi ja Ukkoa kannettiin surusaattueessa kohti Hietaniemen hautausmaata. Pitkä pätkä suomalaista itsestäänselvältä näyttänyttä identiteettiä oli tullut finaaliin.

Tuo Viidan runo osui suoraan suoneen. Olen siteerannut sitä usein eri yhteyksissä ja joskus jopa toivonut, että "kun olen kuollut, kun olen kuollut", joku älyäisi laittaa tuon värssyn viimeiselle matkalleni mukaan.

Miten synkeää. Ja ei ollenkaan.

Mökkiterassin vanhassa, sepäntakomassa paksussa naulassa roikkuu vihreä reppu. Taidokas koivunvarvuista rakennettu säntillisen pyöreä linnunpesä löytyi puutaapelista tänä kesänä ja ilahduttaa silmää "tilataideteoksena" mökin kuistilla.

"Kun olen kuollut, kun olen kuollut kesä jatkuu. Kesä."