Teimme lauantaina pieniä herkkuja raclette-grillissä. Mielettömän herkullista ja hauskaa seurusteluruokaa.
Mutta ruoka ei ollut 'number one', vaan keskustelu, jota kävimme poskia hehkuttavan grillin ja takkatulen loisteessa. Iltavisiitille tuli extempore vanha tuttavamme naapurikylästä.
Nainen. Ihminen. "Kylähullu" taiteilijasielu. Kolmen vanhan talon uudisrakentaja. Tuotesuojatun leivän ja viiden lapsen Äiti ja kahdeksan lapsenlapsen Isoäiti. Persoona isolla Peellä.
Puhuttiin elämästä ja estetiikasta. Sydämen kyllyydestä. Pohdittiin syntyjä syviä. Ihmeteltiin elämän moninaisuutta ja ainutkertaisuutta.
Ystävämme oli ollut kahden vaiheilla; lähteäkö Lappiin sydäntalven yli vai etelän aurinkoon, Portugaliin. Oli päätynyt jälkimmäiseen. Neljä kuukautta valossa, suolaisen meren rannalla aallottaren elämää. Aikoi pakata pensselit ja vehkeet kapsäkkiin ja maalata akvarelleja, hautautua suolahiekkaan, kirjoittaa runoja, nukkua karhun unta puolisalaa kaamokselta.
Puhuttiin jyrkänteen reunalla seisomisesta: sanoi, että siiventyngät on jokaisella ja jos heittäytyy lentoon, ne kasvavat lennossa. Jos ei uskalla luottaa, että siivet kantavat, ei koskaan tiedä mitä menettää ellei uskallaudu.
Niin se on. Sovinnaisen elämän dilemma.
Sitku sitku-elämä on mennyt ennen kuin huomasitkaan.
Elä tässä ja nyt.
Tässä ja nyt.
Här och nu.
Hier und jetzt.
Here and now.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuossa kohtaamisessa oli paljon (Portugalin) lämpöä ja viisautta. Kuulostaa Lumoavalta päästä kaamosta karkuun täysin toisenlaiseen valoon.
Kiitos katja! Keskusteluhetket ystävien kanssa ovat antoisia ja valostuttavia. Joku onkin sanonut, että "ystävät ovat kuin lyhtyjä elämänpolun varrella".
Lähetä kommentti