Särkynyt ruukku

Hän tuli - kuten oli sovittu - klo 18.30.

Pitkänhuiskea mies, auringonpaahtama, siilitukkainen. "Olen tulossa, viisitoista minuuttia, voinko parkkeerata entiseen paikkaan". - "Tulen vastaan, sanon. Voit laittaa autosi miehen parkkiin kun meidän auto on Hämeessä". Harmaa farmari-Saab löytää paikkansa.

Halaus ja matka hissillä ylös. K2:sta viidenteen ehdin muistaa entisiä aikoja, aistia miehen tuttuuden, hiljaisen korrektin läsnäolon. Kesä ja talvi näkyvät hänen kasvoistaan. Pidättyväinen hymynkare suupielessä peittää taakseen paljon surua ja neuvottomuutta.

Lohimedaljongit pannulla ja perunat tuoretilleineen kattilassa. Oikeaa voita. Stockan Herkun cesar-kanasalaattia krutonkien kera, basilikatomaatteja, jokiravunpyrstöjä. Chabatta-leipää ja valkosipulioliiveja. Palanpainikkeeksi Desde 1890, La Celia Reserva, Chardonnay - Viognier 2005, Uco Valley, Wine of Argentina.

Puhumme pysähdellen. Pieniä, teräväreunaisia ruukunsiruja siellä täällä hajallaan. Niin pieniä sirpaleita, että on enää mahdotonta yrittää saada kasattua palasista ehjää, kokonaista astiaa. Ei se ole tarkoituskaan, mutta säpäleiksi hajonnut ruukku eheytyy mielessämme kuin trikkikuvassa, kelattaessa nopeasti kuvanauhaa takaperin. Halusimme tai emme.

Istumme parvekkeella, jonne aurinko paistaa kuumasti.
Suuntaamme puhetta tähän päivään, kuulumisiin, kesään, mökkielämään, amerikanmatkaan.
"Elämää on ainoastaan edessäpäin", sanon, vastoin parempaa tietoani. Sanoja on niin vähän ja nekin tuntuvat turhilta vaikka eivät sitä olekaan.

Mies kiittää ruuasta, sanoo kiirehtivänsä Kaivopuistoon ystävän synttäreille. Saatan hänet autohalliin ja avaan portin. Hän ajaa auton portille ja nousee vielä halaamaan minut. Liikutuksesta sanattomana vilkutan punaisille takavaloille, Ystävälle, jonka elämään haluaisin paljon auringonkukkia ja raikasta merituulta.