Kirjoittamisesta

Muistan ajan kun sain sähkökirjoituskoneen. Reilu kaksikymmentävuotta sitten se oli hieno ja edistyksellinen työkone. Tein töitä päivällä ja yöllä. Toimitin kirjoja ja oikoluin opuksia eräälle kustantajalle. Korjausnäppäin tuntui luxukselta, kun ei tarvinnut enää valkoista korjausnauhaa, joka laitettiin väärinkirjoitetun sanan päälle ja kirjoitettiin uudelleen. Iso ronksutin se oli, mutta leipää silläkin tuli tienattua. Ehkä maksoi itse itsensä takaisin. Mene tiedä.

Enää manuaali-editointeja ei tarvita, faktorien ammattikunta on tainnut siirtyä ajasta ikuisuuteen, oikolukijoiden osaamiselle ei ole enää käyttöä, kirjaimet tulevat
ja menevät. Tiedän kyllä kirjailijoita, jotka eivät ole luopuneet vanhoista "Adlereistaan", mutta luulenpa heidän edustavan vähemmistöä.

Lämpimästi muistelen Eeva-Liisa Mannerta, originellia ja lahjakasta runoilijaa. Muistan ikuisesti illan hänen luonaan Tampereella. Kulmatalo, hotelli Cumulusta vastapäätä, pihanpuolelta sisään ja rappuset ylös. Pimeä, kaoottinen miljöö, mutta henkeä ja ajatusta täynnä. Shostakovitshin pianomusiikki rahisi lattialla olevasta grammarista, lp-levyjä isoina pinoina lattiatasossa kuten osa hyllyihin mahtumattomista kirjoista. Pilliklubin ohut sininen savujuova sanoja maistelevassa hiljaisuudessa, keittiökomeron tiskivyöryt, boheemielämän peruselementit. Tärkeintä oli olla läsnä. Mannerin huveihin kuului käydä Cumulus-hotellin aulassa oluella ja kiillottamassa kenkänsä automaattiharjauksessa... Vein sinisiä unikkoja juna-aseman lähellä olevasta kukkakaupasta... mielenkiintoinen Ihminen, Suuri Yksinäinen. Erakko. "Adler"-tyyppiä.

Oikoluin romaaneja, matrikkeleita, mitä tahansa. Palauttaessani erään oikoluetun version kustannustoimittajalle, muistan hänen sanoneen, että "taisi olla kiinnostava kirja kun virheitä on niin paljon". Ymmärsin heti mitä hän tarkoitti. Muistan kirjankin. Se oli ensimmäinen ja viimeinen huonosti tehty oikoluku. Ammattimainen oikoluku ei salli lukunautintoa, vaan se on pelkkää teknistä työtä. Sisältö ei saa niinkään kiinnostaa, ainoastaan oikeinkirjoitus. Että pisteet, pilkut ja yhdyssanat ovat oikein, sanojen välit kuten pitää, lausejärjestykset ja rivienvälit oikeoppiset, lauserakenteet siedettävät ja ymmärrettävät. Oikoluvun korjausmerkistö on oma "kielensä".

Jos kirja oli kiinnostava, virhemarginaalit kasvoivat. Erään ison yrityksen henkilömatrikkelin oikoluvussa tärkeintä oli lyhenteiden oikeellisuus: "kauppat.maist., res.ups., evp, aviol. 1949, vaimo os. se ja se, laps., harr..." Sisältöhän oli täysin frustroivaa; pelkkiä äärimmilleen lyhennettyjä henkilötietoja.
Urakkatyötä tuntipalkalla, mutta tehtyä tuli: 6000 nimeä, perhettä, ihmishistoriaa yksien kansien väliin. Tarkkuus ja keskittymiskyky olivat oikolukijan tärkeimmät ominaisuudet. Oikovedoslakanat valuivat keskellä yötä pitkin keittiöni pöytää...silmät sirrillään tavailin, korjailin ja tein parhaani editoinnissa, joka nykyään tapahtuu lähes huomaamatta.

Mieluisa sivutyöni kauan sitten oli myös kirjojen takakansitekstien, tiivistelmien kirjoittaminen. Tiedät, kun katselet kirjakaupassa uusia kirjoja; luet takakansitekstin ja yrität hahmottaa kirjan sielun ja sisällön... Mieliinpainunut ja paljon elämäneväitä antanut sivujuonne elämässäni.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa kymmenvuotiaasta lähtien, kun sain syntymäpäivälahjaksi lentorahtina punaisen, lukollisen päiväkirjan ja kimpun valkovuokkoja. Pohjoisen tytölle valkovuokot olivat erityistä kauneutta, koska kotikonnuilla ei sellaisia kasvanut. Isosiskon kanssa pyöräilimme kolmenkilometrin matkan lentokentälle "postipakettia" hakemaan.

Sittemmin kirjoittelin riimirunoja, hömpsötyksiä, "Lönkan Lyylin" muisteluksia jne. "Vakava" kirjoittaminen on ollut koko ajan taustalla ja myös jonkinlaista elämänhallinta-terapiaa parhaimmillaan.

Nykyisin haaveilen enemmästä ajasta. Että olisi aikaa kirjoittaa, luoda tekstiä, hullutella... mutta kun ei ole. Höh.

Elämää eteenpäin. Huomenna alkaa Elokuu. Kesän viimeinen virallinen kuukausi.