Parnasso kolahti luukusta

"Innostus laulaa aina. Innostus ei koskaan selitä".
Jostakin muistilokerosta työntyi runorivi, jonka kirjoittajaa en muista. Olen innostunut työstä, uusista tuulista.

Liian pitkä päivä pätkittää ajatukset.

Kannattaisi jättää tämä sivu kirjoittamatta. Ja silti, jos en kirjoita, en muista että tammikuun viimeinen päivä 2007 oli juuri tällainen. Viisi astetta pakkasta. Lumisadetta aamusta iltapäivään. Pitkä työpäivä monenlaisten asioiden juoksutuksessa. Päivä päivien joukossa, mutta sittenkin uniikki. Olen saanut herätä aamulla, kulkea päivän matkan, elää iltaan saakka.

Puolikahdeksasta puoliseitsemään.
Pehmeässä lumessa kotiinkulkijoiden jälkiä.
Kuppi kahvia, puolihuolimatonta uutisten seurailua.
Mies sanoo samanpituisen päivän tehneenä: ollaanko me ihan viisaita.

"Anna meille,
tarkoitan älä ota pois,
vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa vaikk' et koskaan vois
tätä pientä onneamme
älä ota pois"

Mielenvirkistävä Parnasso kolahti luukusta.
Silmät pysähtyvät otsikkoon "Intellektualismin mahdottomuudesta". Kiinnostavan pohdinnan kirjoittaja Arto Kivimäki päättää tekstin toteamukseen: "Excelin ruudukko on verkko, ja verkko estää pääsyn luolasta. Ne jotka ovat päässeet ulos, ovat out".

Minä totean että ne jotka ovat luolassa ovat "uomaihmisiä".

Tahdonko? Haluanko?

Isä ja äiti

Äiti, 36, jonka menetin kun olin 7 kk.

Isä, 40, josta kirjoitin.

Runo kukkii

"Miten mieletön
voi olla ihmissydän -
että silloinkin
kun olemme yhdessä
on ikävä sinua!"

Fukayabu

Appelsiineja

Kirpeää keltaista - kevään vitamiineja!!!
Digiharjoitelmia.

Freesioita mustikanvarvuissa

Tässäpä ensimmäinen tosiharjoitelma digikuvauksesta.
Valkoisia freesioita mustikkavarpujen kanssa.

Tuoksu on huumaava, mutta digikuvaus vaatii tältä illalta liikaa.

Tärkeintä on yllättävä yhteensopivuus. Mies, rakkaani, toi eräänä päivänä, pari viikkoa sitten mustikanvarpuja, jotka ovat innostuneet tekemään lehtiä ja kukannuppuja. Minä halusin (Haavetaren innoittamana) vanhan ajan freesian tuoksua ja ostin kolme freesiaa, jotka tujautimme mustikoiden sekaan.

Kuva ei tee oikeutta tälle symbioosille.
Don't worry. Täältä tullaan vielä. Mustikatkin saattavat sinistyä kaiken äimistelyn lannoittamina. :) Klikkaamalla kuvaa saat suurennoksen tekeleestä.

Kirkas yö ja kuu

Tammikuulta jäi urakat hieman viime tippaan, mutta ehti kuin ehtikin. Viime metreillään se teki mitä piti: pyrytti maat ja metsät valkoisiksi, järjesti sen verran pohjoistuulta että pakkasukonkin oli herättävä hommiinsa. Vain muutama viikko sitten luonto oli ymmällään, kääntääkö kylkeään talviunille vai vihertääkö valoa kohti. Kanttarellit, mustikanvarvut, sinivuokot ovat pakkasukon komentamina joutuneet kaivautumaan takaisin lumivällyjensä alle parempia aikoja odottamaan.

Helmikuu odottelee jo estradille pääsyään verhon takana. Valovoimaisena tähtenä on helppo olla yleisön suosikki. Kalenterista löytyvät heti alussa Aamu ja Valo. Sunnuntai 4. päivä on Kynttilänpäivä, jolloin "joulu viimeisen kerran katsoo taakseen." Helmikuussa on myös Ystävänpäivä, ajatuksena hyvä mutta kaupallisuus on tuonut siihen liikaa krääsämäisyyttä. Sitäpaitsi - Ystävänpäivä on joka päivä. Ihan samalla tavalla kuin äitien tai isien päivä. Siis pitäisi olla.

Kaunis nimi Talvikki juhlii 11. päivä sunnuntaina ja voiko ihanammin lyhyt ja toiveikas helmikuu päättyä kuin Onnin nimipäivään 28.2, joka on myös Kalevalan päivä.

Kirjahyllyssä silmä osui kapeaan runokirjaan, joka on yksi Otavan runokilpailussa 1980 lunastetuista kolmesta kokoelmasta. "Tulee ilta sateen jälkeen", tekijänä äidinkielen lehtori Antti Saari. Kiitos amerikansiskolleni, jolta sain kirjan syntymäpäivälahjaksi 1981.

"Talojen väliin satanut paksusti lunta, taivas
on korkea ja sinipunainen,
pellot pitkiä ja tasaisia kuin kaadetut kynttilät.
Talojen savut pystysuorassa
liikkumatta."

*****

"Pohjoinen tuuli
hioo lumihankea
yötä päivää kuin
mestari: kuumeisesti.
Tulee kirkas yö ja kuu."


Antti Saari : Tulee ilta sateen jälkeen, Otava 1981

Pari runoa vielä

Kastemato-idylli

"Sade on lakannut.
Kylläinen luonto kääriytyy levolle
viheriän hämärän vaippoihin
huokaillen tyytyväisyydestä.

Mutta pellolla,
juuri ikkunani alla,
kissanpennunpehmeä, valkopuseroinen tyttö
elehtii hullunkurisesti käsillään
yrittäen pyydystää kastematoja,
joita hän kamalasti pelkää.

Väliin kääntää hän hymyilevät kasvonsa
kohti ikkunaa, jossa minä
ihastuksen mykistämänä seison.

Hetket ovat säveliä,
ilta suuri lemmenlaulu.
Kesä on tullut."


Ohitus

"Kuulumattoman askelen
tyttö vastaani välkkyen
tipahuttihan rahtusen
iltaan romantiikkaa.

Niinpä käykäämme vaieten
ohi toistemme toiveiden,
jotta jäisi se rahtunen
iltaan romantiikkaa."


Hukkaperän lauluja, Kimmo Koskimaa 1954

Hukkaperän lauluja

Sain viime viikolla ilmoituksen kirjastosta, että tilaamani kirja on noudettavissa. Eilen oli sopivaa aikaa kirjastovisiittiin. Hymyilin jo sinne kävellessäni, sillä olin tilannut kirjan, josta en ennakolta tiennyt mitään. Blogiystävä Paju lainasi siitä pätkän tekstissään ja ajattelin, että tuohon täytyy tutustua. Sen verran originellilta vaikutti.

Minua odotti kirjastossa Kimmo Koskimaan Hukkaperän lauluja, WSOY 1954.

Vuoronumeroni oli 99. Hyvä niin. Sata olisi ollutkin liikaa. Ojensin kirjastokorttini ja muistilappuni nuorelle beatlestukkaiselle pojalle, joka ammattilaisen elkein rypisti lappusen ja sanoi että tuota en tarvitse, löydän kyllä pelkän kortin perusteella. "Mikä se tämmönen kirja oikein on", kysyi poika hymyillen ja nuuhki sinikantisen kirjan selkämystä : "Tämähän haisee ummehtuneelle arkistolle". Niin, luulen että saan lukea sitä rauhassa, koska jonoa tälle teokselle tuskin on, hymyilin.

Tykkäsin pojan palvelusta. Hän oli kaukana Hukkaperän laulujen ajoista ja aatoksista, mutta sataprosenttisesti juonessa mukana. Ammattilaisen alku, päättelin.

Kotiin palattuani nuuhkin kirjaa minäkin. Totta, siinä oli autenttinen arkistojen aromi, kellastuneet sivut, kauniin sininen kansi ilman tekstejä ja viimeisellä sivulla sisällysluettelo. Minkälainen elämä tällä kirjoittajalla on ollut, mietin runoja selatessani.

Lipasto

"Minun huoneessani on lipasto,
se on tehty jalosta puusta,
sen tyylikkyyttä ylistävät
minun vieraani yhdestä suusta.

Sen päällä on kirkasotsainen
tytönhahmo kehyksissään,
niin kirkasotsaista tyttöä
ei enää elä missään.

Ja puhtaanvalkeita kukkia
on kuvan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pidän kaikesta hyvän huolen.

Alakaappikin lipastossani on,
minä melkein kammoan sitä,
se on täpösen täynnä tavaraa,
minä yksin tiedän mitä.

Olen kadottanut sen avaimen,
en tyhjentämään sitä pääse,
joten sisältöinensä ennalleen
elinajakseen jää se.

Kun kerran he auki sen murtavat,
olen toisissa maailmoissa,
mitä siitä jos salani palastuvat,
olen silloin kaukana poissa.

Yhä puhtaanvalkeita kukkia
on madonnan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pysyn kauniina kunnes kuolen."

tai

Elämä

"Huutaja holvien alla.
Portti tukkeena tunnelin pään.
Avain vartijalla.
Toinen miehellä itsellään.

Ratkaisun vapaus.
Vaikea tapaus."

Ja sitten se, josta tämä kirjaseikkailuni sai alkunsa:

Vanhuus

"Se on turhuutta, nuoruus ja lempi.
Minä tiedän sen, totta mar,
minä kuihtunut luutamummo,
minä muinainen kaunotar.

Minun kuuluisa mansikkasuuni
on kalvas ja ryppyinen nyt,
ja silmäni, kerran kuin tähdet,
ovat sameiksi itketyt.

Ja hampaat on menneet, selkä
on köyrtynyt, harmennut pää,
ja turkit ja silkit on myyty,
vain lumput omistan nää.

Ja ne ihanat miehet, jotka
mua rakastivat niin,
ovat muuttaneet tai kuolleet,
tai menneet naimisiin.

Ei kukaan enää löydä
minun köyhän majani luo,
ei kukaan enää öisin
minun kanssani laula ja juo.

Niin kuihtuu, haihtuu ja kuolee
uni elämän onnesta pois,
ja summaksi jää kokemusten:
paras kun ei syntynyt ois.

Vaan hiiteen muistot ja murheet!
Tämän luudan kun valmiiksi saan,
haen puita ja keitän puuron,
ja sitten nukkumaan."

Että tämmönen tapaus. Oman elämänsä sankari.

Digi digi dai digi daidai...

Olemme digitoituneet. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Mies ja minä.
Se oli siihen aikaan kun isä "tikipoksin" ja "tikikameran" osti.

Digidigidai digidaidai.... himskutti kun en muista mistä laulusta tuo kertosäe on.

Digikamera on vielä laatikossaan. Digiboxi samoin. Siellä ne varmaan äimistelevät hiljaa mielessään minkälaiseen perheeseen pääsivät. Kenelläkään ei tunnu olevan kiirettä asennustöihin. Totta puhuen kamera kiinnostaa sen verran, että aion paneutua manuaaliin tänä iltana.

Miten niin tästäkin pitää kirjoittaa. No, siten niin, että kun kaksi takkatulen toljottajaa huomaa äkisti hankkineensa digiteknologiaa, niin onhan aikoihin eletty. Valokuvauskone on historiaa. Aurinkoisen sään hymyilevät kaulaan asti napitetut potretit. Sano Muikku!

Tallentavan digiboxin tarpeellisuus on vähintäänkin kyseenalaista tilanteessa, jossa olen harkinnut luopua koko toosasta. Mutta yksi argumentti löytyy: Teema-kanavalla on silloin tällöin 'dokkareita' ja muita asiaohjelmia, joita voisi ehkä joskus katsella. Vaikkapa tallentaen jälkikäteen. Sitku on aikaa. Pah ja hah. Ei sitä ole ja jos onkin niin kuka hullu sitä käyttäisi toosan katseluun. Minä ainakin tiedän paljon luovempia, nautinnollisempia ja sielua ravitsevampia ratkaisuja ajankäytön agendaan.

Kunhan opin digikameran hienoudet, saatan piuhottaa otoksia päiväkirjani sivuillekin. Mene tiedä. Ja kun minusta on kyse: menen. Ja tiedän myöhemmin.

Aamusta iltaan

Lumipyryinen perjantai, 26.1.2007.
Työteliäs, innostava, fiiliksiltään monenkirjava.

Nyt kun yksi on vähemmän tiimissäni tuntuu että juoksen kuin hiiri 'maailmanpyörässä'. Tiedäthän, sellaisessa metallisessa häkkyrässä, hiirilelussa, ajanvietteessä. Muistan tuon jo kymmenien vuosien takaa. Äidin siskon lapsilla - siis serkuillani - oli hiiriä, jotka juoksivat ajankulukseen. Silloin ne olivat etäisiä, etovia, vieraita. Yhä ovat. Mutta ymmärrys on lisääntynyt. Niiden haju tunkeutuu elävänä muistona sieraimiin. Kalvakkaa, tunkkaista sisäilmaa Oulussa.

Mitä kovempaa juoksee, sitä vinhemmin pyörä pyörii. Päätä ei kuitenkaan huimaa. Ei ole stressiä, ei vastenmielisyyttä kiireimurin letkulle, joka imaisee minut helposti sisuksiinsa heti kun vain on mahdollista.

Aamun kajossa kahlaan bussipysäkiltä työpaikalle lumipyryisen yön jäljiltä pehmeässä pumpulissa. Selittämätön surullisuus sydänalassa. Jokin kaihertaa. Mäkeä noustessa mietin omiani. Arvomaailmaa, henkilökemiaa, esimiestyön merkitystä. Luottamusta, avoimuutta, inhimillisyyttä. Tulosorientoitumisesta tinkimättä. Asioita voi tehdä niin monella tavalla.

Oman tiimini aamupalaveri klo 9.00 saa yllättävän käänteen. Esimieheni hakee samassa rakennuksessa olevan työterveyshoitajan. Hän tulee ja ottaa tilanteen hallintaan. Käsi olkapäällä, toinen ranteella mittaamassa pulssia. Rauhoittelee, ammattimaisesti ja lämpimästi hoitaa tilannetta. Jään tilanteeseen pyynnöstä. Tunnen kiitollisuutta luottamuksesta. Vedet kihelmöivät silmiini. Ole vahva, älä ole avuton. Elämä on monenlaista. Useimmiten inhimillistä.

Tilanne selviää, laukeaa. Palaveri menee omia aikojaan eikä sillä ole väliä. Väliä on sillä, että olemme toisillemme olemassa. Olemme. Olleet jo pitkään. Luottamus on kallisarvoinen asia.

Puhelin soi, ovenraossa on kyselijöitä, sähköpostista tulvii toimeksiantoja. På svenska eller in english. Open positions, kriittisiä kommentteja, could you organize this phonemeeting no later than today..kysymyksiä, konsultointia, vastauksiakin. Yes yes. Soitan Ihmiselle, nimeltään Tarja. Just niin, sama josta kirjoitin joskus maaliskuussa. Persoona. Osaaja. Ihminen.

Aamusta iltaan elin tämän päivän.

Mies odotti kanapaistosten kanssa kun kotiuduin. Kävimme hakemassa Akateemisesta alekirjan, mies osti lastenlapsilleen synttärikirjat, palasimme kotiin.

Minä tein parvekkeen kukkalaatikon reunaan miniatyyrilumiukon ja lumiakan. Oi, kun olis se digikamera. Pah. Pian on, lupaan.

Jokin salpa aukeni tänään, vaikka päätöksiä ei vielä olekaan.
Ihminen on Ihminen vaikka voissa paistais.

Pthyi, pthyi

En voi kehua pikataivalta maanantaista perjantaihin.
Mieli on aika alavireinen samalla kun työasioissa olisi paljon innostavaa, uutta pohdittavaa ja paljon tekemistä.

Heräsin klo 4.12. Pieniä ja suuria asioita purskahtelee lokeroistaan.

Fysikaaliseen hoitoon pitäisi ehtiä. Kirjasto ilmoitti että varaus on noudettavissa. Akateeminen ilmoitti, että jälkitilaus alekirjoista on saapunut.

Otto nielaisi pankkikorttini. Miten minulle voi näin tapahtua. Vuosikausia sama 'tunnari' ja äkisti en löydä numeroa päästäni. Yritin hahmottaa visuaalisesti näppäilemällä. Kolmas kerta toden sanoi: "Korttinne on taltioitu", sylkäisi Otto päin kasvojani. Pthyi.

Viikon kuluttua (!!) saan korttini takaisin. Pitkä matka on korttiparalla pankin vastapäisestä seinästä konttoriin, josta voin sen noutaa ilmoituksen saatuani. Kuulostaa jotenkin menneisyydeltä. No, saanhan rahaa vanhanaikaisesti pankkitiskiltä. Sehän voi olla elämys, sillä en muista moneen vuoteen asioineeni pankin konttorissa.

*******************

Kaikki, mikä on vaalimisen arvoista, 

alkaa sydämestä, ei päästä.

Ponnistus

ponnistus on urheiluseura
en muista minkä pitäjän eikä sillä ole väliä
sana tuo mieleen painonnostajan kalkitut kädet
haara-asennon, pullistuneet verisuonet,
punaisena puhisevat kasvot, irvistyksen

v a s t e n m i e l i s t ä

ponnistus on synnytysterminologiaa
"pää näkyy jo, vielä vähän, hyvä rouva, hyvä"

i h a n a a, e l ä m ä ä

ponnistus on loppuun saatu urakka, työ, projekti
jonka jälkeen on tyhjä olo, luopumisen hetki

e n e r g i s o i v a a

ponnistus ei ole minun sanani

l i i a n b r u t a a l ia ä h k i m i s t ä

Kirje ystävältä

Sain eilen ystävältä kirjeen, jota luin ihastuksesta hämmentyneenä. Keskellä päivää, taksin takapenkillä työmatkaa tehdessäni lennähdinkin äkisti tunturituulien voimasta aivan muihin maailmoihin. Sain luvan lainata osan kirjeestä tähän, muistoksi päiväkirjan sivulleni. Kiitos!

"Oletko koskaan käynyt Lapissa? En viittaa Rovaniemeen, vaan käsivarren Lappiin, tuntureihin, tuuliin ja käsittämättömän kauniiseen valon avaruuteen, loputtomiin vuorijonoihin.. Minä menin, en tiennyt vasta kun näin, hengästyin - tunturin taikavoima pelkästään bussista nähtynä on valtava. Mutta mikä ihmeellisintä, yhdeksän tunnin Rovaniemeltä ajon jälkeen eteemme avautui näkymä saarikaupunkiin Jäämeressä, kaupunkiin, joka nousi silmänkantamattomiin jatkuvien kukkuloiden, vuorten ja tuntureiden
keskeltä sinisen hämärässä hehkuen, valonsa kuin helisevät tiu'ut rinteillään. Löysin dimangin, jäisen kristallihipun. Takaisin on päästävä.

Menin siis Tromssaan... pieni valovoimainen kaupunki idylliä tulvillaan. Niin rinteiden puukylät kuin moderni arkkitehtuurikin, lavastemaisiin luonnon horisontteihin avautuen kietoi katsojan taikapiiriinsä. Mahtavaa!

Mykistyin jo Kilpisjärvestä. Saanaa ei tunnista laulamalla ;) - se on koettava itse. Ymmärsin suuruuden, kun näin sen, vaikka vain ohimennen. En muista noin pohjoisessa käyneeni. Miten kaunis luonto onkaan. Oikeastaan on hassua, kuinka ihmiset hamuavat sen suuruuden äärelle, jossa luonto osoittaa ihmisen pienuuden - se voisi olla pelottavaa, mutta se on Lumoavaa (ehkä myös lohduttavaa).

Seisoin kaupungin kynnyksellä, jossain korkealla, tuulen tuiverruksessa. Lumi natisi jalkojen alla, vaaleanpunainen valo loi kevyen varjon tunturin laelle, lumen avaruuteen. Aurinko avasi silmänsä kaupungille kevään ensimmäisen kerran. Seisoin kynnyksellä ja kuuntelin hiljaisuutta, täyteläistä, tummaa, turvallista tuulen tuhinaa. Kaikkeus ja ei mitään olivat läsnä – olin tyhjä ja kaikesta vapaa, ja samanaikaisesti täynnä kaikkea, mahdollista. Variksen kaakatus lumen kaiuttomassa hiljaisuudessa, koivun käkkäräoksa lumen raskaasta noussut.. Mie olin kevyt kun tuuli.

Sie et tiiä?! Se oli niin kaunista - tunturinlaet, linjat horisontissa, luonnon arkkitehtuuri - on mentävä uudelleen. Se vapaus kauneudessa /-sta, se on käsittämätön.

Lappi on ihana!

********************

Haavetaren sanat tulivat mieleeni: Oi päiviä, kun on Onneksi Onnea”. Tänään minulla on ollut – taksimatkan verran. Ja paljon enemmän.

Mättää

huonotuulinen ilta

ärtynyt puhe pirskahteli suupielistä
itseni kanssa känäsin ääneen

työasiat mättää

vaivainen akka
kuivunut rutakko
ei edes sanoja joita kirjoittaa

Talven valossa

Kesästä syksyyn vesi oli matalalla. Uppotukkien mustat vänkyrät sojottivat järvenpohjasta kuin viittaukseen nousseet kädet; kauan sitten olemme olleet vihreä, tuoksuva metsä.

Saunan takainen lummelampi antoi keskikesällä elintilan valkoisille lumpeenkukka- kaunottarille ja sen ruovikkoisilla reunamilla saivat vesilinnut pesiä turvallisesti. Loppukesästä lampikin kuivui mustaksi ja surulliseksi.

Mökkipäiväkirjan mukaan soutelimme järvellä viimeisen kerran lokakuun 8. päivä ja pääsimme juuri ja juuri rantamatalikon yli. Rannan läheisyydessä olevaa heinikkoa ja varpuja kasvavaa lämpärettä juhlistaa yksinäinen mänty, josta se on saanut nimensäkin. "Vaarin saaressa kasvaa suuri honkapuu....ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on..."

****************

Ajelimme lauantaina mökille huilaamaan. Lunta oli sen verran että piha oli valkoinen, mutta vettä järvessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Saunanviereinen lampi oli noussut metrin verran niin, että jäätikkö ulottui syksyllä istutettujen mustikkapensaiden juurille asti. Nyt vaarinsaarikin on kutistunut veden voimasta lähes olemattomiin. Järvenselkä oli luistelukunnossa. Pilkkijöitä näytti olevan potkureineen ahvenia narraamassa. Sen verran arkajalka olen, ettei minua vielä saisi jäille kulkemaan.

Vesi uudessa pihakaivossa on selkiintynyt kirkkaaksi. Oi mikä ilonaihe sekin on. Kesällä rakennetussa pikkulassa viihtyy pakkasellakin; pihavalo heijastaa ovessa olevan sydänikkunan valosydämeksi sen sisäseinälle. Vihreä ja lämmin styrox-kansi tuntuu ylelliseltä ihoa vasten. Pakkaslumi narskuu saappaiden alla kun kävelemme rantaan. Sysimustan keskiyön hiljaisuudessa havahdumme jyhkeisiin, hieman aavemaisiin ääniin. Järvenselän pimeydestä kuuluu jäätyvän veden piiskansivallusta muistuttava ujellus. Wassermusik-yökonserttia valaisee kirkastuikkeinen tähtitaivas, jota jäämme niskat kenossa ihastelemaan.

Tuvassa on lämmintä ja kodikasta. Muurinkylki on kuuma. Sujautan pankonpäällä lämmenneet villasukat jalkoihini. Nautimme hiljaisesta läsnäolosta vielä myöhään yöhön rupatellen, vanhoja mökkipäiväkirjoja selaillen.

Yötyössä

Niska-hartia-käsivarsi-peukalo-etusormi.
Tunnen itsessäni vain nämä.
Onko minulla muita ruumiinosia?

Tiedän miltä tuntuu kun selkään puukotetaan.

Kolmen tunnin unen jälkeen aloitin yötyöt.
Kävelin pilleripurkille. Kävelin takaisin sänkyyn.
Kuuntelin miehen syvää unta. Asettelin kättä.
Selällään. Kyljellään. Selällään.
Päättäisit jo missä asennossa.

Oikealla kyljellä käsi humahti nuppineuloja täyteen.
Nousin ylös. Palasin sänkyyn.

Listasin työasioita, jotka on hoidettava tänään.
Keltalippuinen pääni ei enää unelle taipunut.

Miksi?

mitä ?

missä ?

milloin ?


liian harvoin kysymme

miksi ?


Runotorstain 31. haaste

Elsa, 92

Poikkesimme vuodenvaihteesa Elsan luokse, jonka valkoinen talo on kylätien varressa, pian hautausmaan jälkeen vasemmalla. Piha oli hiljainen. Arvuuttelimme, oliko Elsa kotona vai sairaalassa. Tuvassa oli valo, ja tarkemmin katsottuani huomasin Elsan istuvan keittiössä, selin ikkunaan päin.

Kop, kop.. avasimme oven eteiseen, eteisestä tupaan. Elsa-ystävämme istui keittiössään pöydän ääressä Pirkka-lehden ruokareseptejä lukemassa. Hopeanharmaat hiukset kauniisti kiharalla. Uunista levisi ihana ruuantuoksu. Iltaa, sanoin ovelta. Elsa havahtui lukuhetkestään. Sanoin iltaa uudelleen. Tulimme toivottamaan sinulle hyvää uutta vuotta, jatkoin.

Lyhyen hetken hämmästeltyään, äkkinäiset vieraansa tunnistettuaan, sanoi: "Voi, voi kun ei poikakaan ole kotona... mitä minä nyt tarjoaisin, alkoi Elsa touhuta.

Ei mitään, ei mitään, istu vain ihan rauhassa, toppuuttelimme. Tulimme tapaamaan Sinua ja kiittelemään siitä jutusta, jonka olit kirjoittanut pitäjän Joululehteen, sanoimme.

Toimme sinulle - kukkien rakastajalle - kimpun sireeninoksia ja sinisarja- kukkia. Mies availi pakettia: Tässä sulla onkin ihmettelemistä minkälaiseen maljakkoon kukat asettelet, kun kukkakaupan tyttö teki kimpusta sellaisen, että on vaikea löytää sopivaa maljakkoa. Olisimme halunneet hieman toisenlaisen sidonnan kukille, jatkoi mies. No, se on kukkakauppiaan näkemys, tuumasi Elsa suvaitsevaisesti ja ymmärtäen. Hän nousi penkiltä ja sanoi, että oottakaapas vähän....viipyi hetken kamarin puolella ja palasi painava, leveäsuinen lasimaljakko sylissään. Pysyvät tässä hyvin pystyssä, sanoi. Taitavat tuoda niitä Hollannista tähän aikaan, hän tuumi.

Ettekö edes jäätelöä ottaisi, sanoi Elsa ja oli taas nousemassa penkiltään, mutta uskoi lopulta, että halusimme vain hetken kuulla kuulumisia. Elsalla tarinoita ja muisteluksia riittää. 92 vuoteen mahtuu monenlaista.

Katselin hänen pitkiä, hoikkia sormiaan, jotka lepäsivät lehden päällä. Kaunis vanhus myös kasvoiltaan. Tummissa silmissä häivähtää iloinen pilke hänen muistellessaan vuosikymmenien takaisia asioita. Puhe tipahtelee tasaisesti, hämäläismurteella. Mieleltään virkeä ja aikaansa seuraava.

Pyysivät kirjoittamaan miltä tuntuu olla vanha, sanoi Elsa. Tuli vähän kiire saada sitä valmiiksi, kun kirjoitan käsin ja se on vähän hidasta. Olen vain odottanut, milloin saan moitteita siitä kirjoituksestani kun arvostelin vähän kipakasti kunnanherrojen päätöksiä ja sairaalan huonoa palvelua.

Eihän siinä mitään moittimista ole, sanoin. Juttuhan oli lisäksi hauska ja moni-ilmeinen. Niinkuin se muisteluksesi kampaajantuolissa istuessasi:

"Soittaa rimpautin kampaajalle ja ihan vahingossa siellä olikin jakkara tyhjänä... Pohdin mitä päälle ja mitä jalkaan, enkä muistanut Peltolan papan määritelmää. Jos taivas on rastaanrintaisessa pilvessä ja kaikki pahat ämmät on päässyt aamukahveeseen, niin selkiskö se ilma sitten - vai satoiko? Aikaa ei ollut arvailuille ja tennistossut jalassa istahdin tuota pikaa kampaajan tuoliin.

Kampaajan toisessa tuolissa istui nuorehko pyylevä, puhelias rouva.... Minun harmaitten haivenien alla aivot pyöriskeli tavallisissa arkihuolissaan ja taisi olla huonon kuuloni syy, etten heti huomannut että naapurituolissa olija kertoili jo autosta: "Jos minä kerran ajan sitä autoa, niin minä todella ajan sitä ja jos siinä vieressä vikistään ja väitellään, niin minä seisotan auton ja siirrän äijän takapenkille ja jos se sieltäkin säksättää, niin seisotan taas auton ja nostan koko äijän ojanpenkalle ja jätän siihen."

Katsoin kumppania paremmin ja ajattelin, että Peppi Pitkätossuko siinä vierellä puhuu, joka noin vaan miehiä mielensä mukaan nakkelee, ja minkälainen tiitiäinen mahtaa olla se mies, jota tuolla tavoin kohdellaan. Rouva oli kyllä tukevahko keveässä rimpsumekossaan, jonka helman poimujen alta pilkisteli miltei olematon kenkä. Suunnattoman suuri rusetti oli varpaiden kohdalla, ja siinä kai oli nahkaa enemmän kuin koko kengässä muuten oli.

Hän katsoa napitti minua kuin odottaen, ottaako tuo ihminen uskoakseen hänen puheitaan ja yhtäkkiä kysäisee, kuinka vanha te olette. Vastasin lähenteleväni yhdeksääkymmentä. Hän yritti pompata puoliksi seisomaan siunailemaan ja miltei huusi: Herran jumala, sehän on kauheaa- kamalaahan se on että yhdeksänkymmentä, ja silmät kuin kauhusta pullollaan.

Yritin lohdutella häntä ja vakuuttaa ettei siinä ole mitään kamalaa eikä kauheaa, sitä ikää karttuu ihan itsekseen. Kun sinäkin siitä tarpeeksi monena aamuna tassuttelet keittämään perheellesi aamupuuroa, niin et ehdi paljon edes huomatakaan, kun olet jo yhdeksänkymppinen....Hetkisen kuluttua tuolista nousi upean kampauksen omistava nuorekas tumma nainen, joka vielä ovelta heitti minulle epävarman silmäyksen kuin peläten, että vanhuus ja ryppyisyys olisivat tarttuvaa, ja ikään kuin ruttoa peläten hän livahti ovesta ulos."

Elsan talon takana on valtava, hyvinhoidettu kasvi- ja kukkamaa. "Reilusti yli kymmenen vuoden ajan on nuo ohikulkijat komennelleet minua pois tuolta peltotilkultani, mutta siitä huolimatta raahaannun aina kasvimaani laitamille."

"Vanhuudessa ja minun vanhuuden päivissäni ei kai ole mitään erikoista. Toisena päivänä kuljen nokka maassa ja toisena vähän nostan sitä kuten kaikki toisetkin vanhat. Teen työtä silloin kun jaksan, sillä minä en ole koskaan potenut työn puutetta. Joskus kuten nytkin istun tässä, katselen ja ihailen tätä luojan luomaa ja ruskan kauniisti värittämää iltapäivää, tunnen kiitollisuutta siitä että on yhä olemassa ja elämässä. Odottamassa, mitä uusi päivä toisi tullessaan tässä kiireisessä maailmassa."

Elsa nousee penkiltä katsomaan uunissa olevaa paistostaan. Kokeilin vähän uudenlaista laatikkoruokaa, tiedä sano, mitä on, hän puhelee. Makea punajuurentuoksu leviää lämpimästä uunista.

Viimainen vuodenvaihteen pakkaspäivä on pimentynyt illaksi. Tuvassa on lämmintä elämisen valoa. Olemme läsnä toisillemme. Elsan muisteluksia kotipitäjästä, lapsuudesta, sotavuosista, työnteosta, elämisen taidosta voisi kuunnella pitkään.

Meidän matka jatkuu mökille. Halaamme Elsan ja kiittelemme mukavasta hetkestä. Toivotamme terveyttä ja elämänpäiviä eteenpäin. Poikekkaa taas, sanoo Elsa ja vilkuttaa meille eteiseen asti.

Kipu kintereilläni

Oli synkkä ja myrskyinen yö...... niinhän jännittävät sadut usein alkavat.

Viime yö ei ollut satua. Se oli painajaisia. Tunnin välein heräämisiä. Olkavarren asettelua vähiten kipuilevaan asentoon. Jos löysinkin unenpään, pulpahdin hereille palleakivun vuoksi. Epäilen, että neljän viikon "kolmiolääkekuuri" alkaa ärsyttää vatsaani.

Tänään on viimeinen sairaslomapäivä. Huomenna ortopedille, sitten magneettikuvaan. Sitten ehkä OMT-hoitoihin, ortopedisiin manuaaliterapioihin. Töihin pitäisi pikimmiten päästä, sillä rästipinot kasvavat ja uudet haasteetkin odottavat.

Illalla sanoin miehelle, että olisipa ihanaa kun voisi joskus vielä päästä "ihmisten kirjoihin", elää normaalia elämää, keskittyä oleellisiin, nauttia elämästä.

Mies tarttui peiton alla käteeni ja sanoi: "Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin...kevät tulee, katsellaan mökillä kun krookukset ja tulppaanit nousevat kukkimaan. Ja omenapuut."

"Rakastan sinua. Ja paljon," sanoin.

"Niin minäkin sinua".

Perjantai, ei kolmastoista

Toisen sairaslomaviikon vitsit ovat vähissä. Perjantai-ilta. Mies lähti puolenpäivän aikaan mökille. Lintuja ruokkimaan. Postia selaamaan. Toteamaan ettei varkaita ole vieraillut.

Minä, kirkon kupeeseen sopiva puustöötti, vaivaisakka, (ne puiset vaivaisukot kirkkojen ulko-oven vieressä lanttia pyytämässä) jäin tänne kipeän olkapääni kanssa. Viime yö meni tunnin välein kuin syrjäseudun raitin linja-autot nykyisin. Tai menevätkö niinkään usein. Kerran päivässä, arvelen.

Tänä iltana olisi pitänyt olla Kappelissa, Etelä-Espalla, jossa vietetään tiimiläiseni Ceen läksiäisiä. Istuminen ei onnistu pitkää aikaa. Siispä illallisen syöminen olisi ollut kiemurtelemista. Harmittaa. Todella harmittaa, koska olisin halunnut olla halaamassa upean työkaverini ja potkimassa onnea uusiin haasteisiin. Esimiehen esimies lupasi mennä tilaisuuteen. Kiitos Takku.

Olen hoitanut itseäni tänään ihmeparantajan neuvoilla, Kalevalaiseen kansanperinteeseen pohjaten. Keitin tilkan vettä, johon sulatin kolme ruokalusikallista merisuolaa, kaadoin päälle n. litran verran kylmää vettä, kastelin käsipyyhkeen suolaveteen ja väänsin enimmät vedet. Tälläsin (ruots. ställa:) pyyhkeen, 'hantuukin', olkapäälleni ja odottelin ihmeparantumista. Ehkä hetken auttoi. Kokeilen vielä tänä iltana ja huomenna neljä kertaa, 15-20 minuuttia per kerta.

Huu huu - lähteekö pahat henget tiehensä... abrakadabra.

Maanantaina on päästävä töihin. Tiistaina on ortopedi. Myöhemmin ehkä magneettikuvaus.
Mutta joka päivä on hermosärkyä. Takaan sen.

Kiristää.

Huominen lauantai on kolmastoista päivä. Äitin ensimmäinen Muru syntyi 13.1.1976 klo 9.19. Strategiset mitat: 47 cm, 2.650 gr. Tyttö.
Silja Johanna tai Kirsti Helena.
Ensimmäinen ensimmäiselle.

Onnea Elämälle. Ja kiitos Elämästä.

Avaraa elämää

siivekäs valkoinen talo tuijottaa
merelle, on tuijottanut
jo kauan

valkoiset design-huonekalut kuiskailevat toisilleen
ihmisen kokoista ikäväänsä

lattianrajassa bonsai-puiden rivistö kurkkii
ikkunantakaiseen puutarhaan

olohuoneen ja kirjaston välisen hallin seinällä hymyileviä
kasvoja, kuin muistona jostakin

valkoiseksi rapatun pihamuurin takana vihertää
elämätön avara elämä

Resitantteja

Kuva lainattu "Hellapoliisin blogista"

"Äiti, tehdään taas Vappuna niitä resitantteja", pyysi alle kymmenvuotias esikoiseni.

"Tehdään vaan", sanoin.

Perhosten ja lumitähtien muotoiset rosetit olivat osa meidän perheen Vappu-traditiota. Tomusokerilla kuorrutettuina.

No, nyt on vasta tammikuu. Ja mitä sitten. Voisihan 'resitantteja' paistella talvellakin.
Mitä? Häh?

Satu korvapuusteista

"Äiti, kerro taas se tarina niistä mummoista, jotka liukastelivat", pyysivät molemmat pienet tyttäreni aina kun leivoin korvapuusteja.

Ensin lanattiin tie: pehmeä, kardemumman ja rusinoiden muhevoittama taikina muuttui kaulimen taikavoimasta leveäksi tieksi. Juuri kun tie oli saatu valmiiksi, satoi jäätävää tihkua. Pehmeä voi levittyi kiiltäväksi jääksi taikinan pintaan. Rusinoiden mustat muhkurat pullottivat kivinä jääpeitteen alla.

"Voi ei, nyt on kyllä niin liukasta, että mummelit eivät pysy pystyssä", sanoin. "Tie on hiekotettava huolella". Pienten tyttöjeni silmät nauroivat ja posket punoittivat: "Nyt sun on laitettava kanelia", tiesi esikoinen. Kuopus nyökkäili vieressä.

Juuri kun olimme saaneet tien hiekotettua alkoi tiheä lumisade. "Voi ei, hukkaan meni hiekotus", huokasin minä ja sirottelin valkoista kidesokeria koko tien leveydeltä.

"Mutta miten niille mummoille nyt käy, eihän sitä voi enää hiekottaa", huolehti kuopus. "Ei voi, ei", sanoin ja jatkoin: "Huiiii....nyt menee mummeleilta jalat alta kun koko tie rullaantuu näin...näin...näin."

Saduissa tapahtuu usein ihmeellisiä asioita.
"Nämä pienet mummelit olivat tyytyväisiä kääriydyttyään rusinaiseen kanelintuoksuun", sanoin.

Pikkuiseni nyökkäilivät hyväksyvästi ja seuraavan taikinapalan tarinassa toinen sai olla hiekottaja, toinen lumisateen ripottelija. Touhukkaina he kertoivat samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan aina viimeisen taikinapalan rullaukseen asti!

Sen pituinen se.


(Pulpahti mieleen Allyaliaksen juttua lukiessani...)

Ystävä sä lapsien

Tyttäreni, 13. maaliskuuta 29-vuotias kuopus ja 13. tammikuuta, ensi launtaina, 31- vuotissyntymäpäiviään viettävä esikoiseni olivat illallisella lauantaina kahden ystävättärensä kanssa. Ystävykset ovat suurinpiirtein samanikäisiä, jo kouluvuosilta tuttuja, ihania ihmisiä. Monet Juhannukset ja kesäiset viikonloput olemme viettäneet menneinä vuosina entisessä kesäpaikassani, vanhan maalaistalon pihapiirissä.

Pihassa oli iso 1700-luvulla rakennettu, sittemmin autioitunut talo ja sen kesärakennus, johon Tildat ja Olgat aikanaan muuttivat pihan toiselle puolelle kesää viettämään. Vuonna 1934 rakennetun tiilinavetan ja hyyskän takana solisi ja kohisi jokimainen puro, jonka varrella oli lempeät löylyt sihistävä sauna. Puron virtauksessa saattoi käydä pulahtamassa ja viilentämässä saunan lämpöä. Koivuvihtojen tuoksu, kynttilöiden valo, lyhtyjen loimu tekivät saunailloista ikimuistoiset. Valtavat koiranputkipensaikot reunustivat alku- ja keskikesällä saunapolkua navetan takana, jonka takaisessa puronrannassa oli myös astioiden tiskauspaikka.

Pihakujaa reunusti kaksi vanhaa, jättimäistä kuusivanhusta ja avara piha punamultaisine luhtiaittoineen oli täynnä valkoapilan vahvaa tuoksua. Ja myös kimalaisia, jotka pisteliäästi puolustivat olinpaikkaansa, jos satuit juoksentelemaan paljain varpain matalassa tuoksuvassa apilikossa saunarantaan tai liiterille puita hakemaan. Ihania muistoja menneiltä vuosilta.

Tytöt tulivat sovittuun aikaan. Ruokamenyy oli hieman sekalainen ja kasvisvoittoinen, toivomukset huomioiden. Uunissa gratinoitui tomaatti-mozzarella-kesäkurpitsa-paistos timjamisessa tomaattikastikkeessa, tonnikalatortillat vihanneksineen kypsyivät mozzarellajuustoraasteen ja kerman alla meheviksi, ja ruodottomasta Norjan lohifileestä tekemäni "lohiboston"-vuoka oli saanut sisuksiinsa tujauksen juoksevaa hunajaa, tuoretta basilikasilppua, suolaa ja pippuria sekä parmesan-juustolastuja. Jälkiruokana oli miehen tekemää mustaherukka-mustikka-kiisseliä kermavaahdon kera. Täyteläistä ja maukasta vatsan keventäjää?

Loppuillasta keitimme mustaa kahvia, jonka palanpainikkeena oli musta suklaa. Se joka kahvista ja suklaasta ylipäätään pitää.

Lapset ja lasten ystävät ovat liikuttavia. Todellisia ystäviä, joiden kanssa on arvokasta jakaa ajatuksia, tuntea läheisyyden voima, onnelliset yhdessäolon hetket.

Oli yli puolenyön kun saatoimme neljä kaunotarta tilattuun taksiin, joka vei yksi toisensa perään Välskärinkadulle, Annankadulle, Fredalle ja Torkkelinmäkeen.

Rakkaita Ihmisiä. Oman tiensä kulkijoita.

************

Sitten tuli eilinen, maanantai ja vanhemman siskoni tyttö tuli käymään. Aivan ihana Ihminen, sosiologiaa Rovaniemellä lukeva, luova persoonallisuus. Kynttilöidenvalossa ja oranssia kevättä hehkuvien tulppaanien tuoksussa söimme arkisen aterian; Wallenbergin jauhelihapihvejä kerma-pippurikastikkeessa ja jauhoisia, mutta maukkaita perunoita, salaattia ja samaa mustaherukkakiisseliä, jota viikonlopusta oli jäänyt kattilanpohjalle. Ruoka ei ollut tärkeintä, vaan kohtaaminen. Nuoren ihmisen ajatukset, elämän mysteeriot, läheisyyden ja rakkauden merkitys. Muistelimme vuosien takaisia kohtaamisia Lönnrotinkadulla, jossa olin hänelle, silloin 16-vuotiaalle elämääopettelevalle, olemassa. Arvostan näitä ystävyyksiä. Monenlaisia, täyteläisiä, merkityksellisiä.

Kiitos Rakkaat Lapset ja lasten Ystävät!

Sietämistä

herätä joka aamu huonostinukutusta yöstä
puuduksissa olevan kämmenen koukisteluun
siedettävien liikeratojen etsimiseen oikean puolen kädelle,
olkapäälle, niskalle

kävellä pää kumarassa pillerirasialle

sudenpennut Tramal ja Sirdalud aina valmiina kuin partiolaiset
hinkkaamassa valoa
hitaasti kajuilevaan aamuun

Tammikuun viides

On perjantai-iltapäivä, tammikuun viides.
Tramalin ja Sirdaludin voimin olen selvinnyt tähän sinisen hämärän hetkeen. Kipua ne eivät poista, mutta lievittävät ja väsyttävät niin, että päiväunille vaivuin kuin koomaan. Analyysini kivusta on sekalainen. Aamulla sängystä noustessa ei mene kuin puoli minuuttia kun pienet puukot iskeytyvät olka- ja käsivarteen jomottamaan. Sitten nappi naamaan, takaisin sänkyyn, jossa selällään on paras asento odottaa kipulääkkeiden vaikutusta. Hitaahkosti särky vaimenee ja alkaa muutaman tunnin kuluttua levittäytyä tajuntaani jälleen. Istuminen ja pään taakse taivuttaminen edes parin sentin verran tujauttaa hermoratoihin sellaiset signaalit, että äkisti palautan pääni hieman kumara-asentoon. Ryhtihän tässä menee.

Se ryhti, jonka isä lapsena opetti: "Selkä suoraksi viimeistään pihakujan kuusen luona". Toissakesänä poikkesimme lapsuudenpappilan pihassa, jossa tuo kylätielle päättyvän pihakujan kuusi oli uskollisesti paikallaan. Muistojen kuusivanhus.

Kävelin ulkona. Mieltä ja kehoa tuulettamassa. Olkavartta lepuuttamassa. Voi astella ihan rennosti kun ei ole jäätä polkujen päällä. Pieni lenkki teki hyvää, mutta kotiin päästyäni särky niskasta hartioiden kautta sormenpäihin yltyi. Oli vielä käytävä kaupassa. Stockan herkusta löytyi hakemani.

Viime yönä katselin kahta painajaista. Ensimmäisen 'filmin' pääosassa olin minä. Makasin leikkaussalin pöydällä, jonka vieressä seisoin katselemassa itseäni kapealla pöydällä vihreän kankaan päällä. Vatsani oli leikattu: siisti suorakaiteenmuotoinen pala vatsanpeitettä oli leikattu ja aukossa, vatsanpohjalla näkyi vain musta kovalevy. Kirurgi nukkui taaempana sängyssä, leikkaussalivarusteissaan. Menin herättelemään miestä ja kysyin oliko hän unohtanut ommella vatsani kiinni. Kyllä hän oli väsähtänyt kesken operaation ja nukahtanut, mutta nousi ylös ja veteli valkoisia ohuita kumihanskoja käteensä. Katselin miten hän rutinoituneesti kiepautti suorakaiteen muotoisen, navallisen vatsanpeitteeni ranteelleen ja sanoi että laitetaan se takaisin. Lupasi puuduttaa, kun sitä kyselin. Ja sitten jatkui uni ihan muissa maisemissa:

Kävelimme unessa mieheni kanssa kymppitietä mäkeä alas. Pieni, suloinen ketunpoika istui sammaleisella kivellä. Ihmettelimme sitä hetken melkein pimeässä ja jatkoimme metsän suuntaan. Katsoin taakseni ja näin ketunpojan ylittävän ajotietä. Vastaan ajoi kirkasvaloinen rekka. Ohitti minut humisten. Katsoin taakseni menijää, joka koukkasi ketunpojan huomatessaan vastaantulevan kaistalle ja näin miten pikkukettu, juuri tien melkein ylitettyään liiskautui rekan etupyörien alle. Vihasin rekkakuskia. Mikä mielenhäiriö tuolle ammattiautoilijalle tuli? Muistan miettineeni, oliko hänellä yöllisenä huvinaan ajella kaikkien metsäneläjien; supikoirien, jänisten, oravien, kettujen yli ihan huvikseen. Siihen heräsin.

Kun uni oli omilla teillään, nousin sängystä klo 1.30 pirteänä kuin tikka. Hiivin keittiöön, ovet perässäni sulkien, että mies saisi nukkua huonosti nukahdettuaan. Pläräsin keittokirjoja, reseptileikkeitä lehtien sivuilta. Suunnittelin menyytä huomiselle. Listasin muistilapulle puuttuvat ruokatarpeet. Särky olkapäässä viestitti, että on pillereiden aika. Sisarukset Tramal ja Sirdalud livahtivat vichyn kera kuin varkain kehoni uumeniin.

Huomenna vietämme esikoisen 31-vuotissynttäreitä, jotka ovat 13.1. viikon päästä. Lahja on pakattu ja oikealla sinetillä solmittu. Myös pikkusisko ja kaksi ihanaa tyttöjeni kaveria, minunkin ystäviä jo lasten kouluajoilta, tulevat pitkän pitkästä aikaa. Ihana tavata ja halata! Äitin muruja kaikki neljä. Olin jossakin vaiheessa vähän niinkuin kotimaan 'sijaisäitinä' näille kahdelle ystävälle, joiden äiti muutti aikoinaan Köpikseen miehensä kanssa.

Mies lähti käymään yön yli mökillä. Ilta 'Karhunpesässä' kuulosti rauhaisalta.

Huomenna on loppiaislauantai, 6. päivä tammikuuta 2007.
Ja viisi ihanaa ihmistä halattavana!

Vielä vähän viime vuodesta

Viime vuoden lopulla oli - en muista kenen blogissa - tällainenkin kiertokysely, jonka 'draftasin' silloin. Nyt käsivammaisena vältän kirjoittamista, joten päivitin muutaman kohdan ja olkoon menneeksi. Tämä on vuoden eka ja vika kyselymeemi johon osallistun. Takuulla :)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
- Aloitin blogikirjoittamisen maaliskuussa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
- En tee yleensä lupauksia.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
- Siskojeni lapset.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
- Miehen 83-vuotias äiti, 9.6.2006. Helvi Josefina, läheinen ystävä.

5. Missä maissa kävit?
- Eipä mahtunut ulkomaanreissuja tähän vuoteen. Monesta syystä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
- Ihmisenä kasvamista ja ammattitaitoa on hyvä jatkuvasti kehittää. Ei minulta mitään puutu.

7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
- 31.3.2006, päivä jolloin mieheni sairaus todettiin. 12.5.2006 miehen leikkauspäivä. 14.5.2006 äitienpäivä, jolloin sain tytöiltäni kärsimyskukan, joka teki yli neljäkymmentä kukkaa. 9.6.2006, kun miehen äiti kuoli ja kesälomamme alkoi. 1.10.2006 kun mies palasi puolen vuoden jälkeen terveenä työhön. 22.10. kuopukseni ilon ja surun päivä. 24.12.2006, joulurauhaa.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
- En tiedä saavutuksista, mutta iloinen ja kiitollinen olen tiimini mukavasta ilmapiiristä, avoimuudesta, yhdessätekemisen meiningistä. Ehkä esimiestyössä olen oivaltanut uusia asioita ja pystynyt maastouttamaan niitä arkeen. Pieniä, iloa tuottavia asioita oli paljonkin.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
- Äitinä olemisen vaikeus pohdituttaa joskus.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
- En varsinaisesti, pieniä kolotuksia siellä täällä. (No nyt, vuoden vaihduttua sitäkin enemmän !)

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- En osaa arvottaa ostamisia. Kaikki mikä oli välttämätöntä oli parasta.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
- Monenkin. Niin työssä kuin muualla. Erityisesti jäi mieleen eräs työmatkaani kuljettanut bussikuski, legenda jo eläessään: Tullessamme kerran Tapiolan tunneliin, kuski kuulutti isolla iloisella äänellä ja verkkaisesti sanojaan painottaen: No niin, tästä sitten alkaakin Tapiolan keskusta pikkuhiljaa hahmottua. Sama kuski sanoo jokaiselle bussiintulijalle hyvää päivää, saa hymyillä! Mainio tapaus. Harvakseltaan :)

13. Kenen käytös masensi?
- Sellainenkin ihminen mahtui joukkoon.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Elämiseen. Pakollisiin kustannuksiin. Lasten auttamiseen. Iloa tuottaviin tuoreisiin kukkapuskiin, koska rakastan leikkokukkia. Mökillä luonnonkukkakimppuja, jotka eivät maksa mitään.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
- Siitä, että mies vaikean sairauden jälkeen kuntoutui, jaksoi innostuneena touhuta kesän mökillä ulkohuussin, liiterin ja kaivon rakentamisessa. Ja että on terveenä saanut tehdä töitä lokakuun alusta alkaen. Kiitollisena elämästä, yhteisestä.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
- Taas kaikki kauniit muistot, mun tulee mielehen... Se on joka vuosi merkityksellisin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

- onnellisempi

b) laihempi vai lihavampi?

- ehkä himpun verran hoikempi

c) rikkaampi vai köyhempi?
- köyhempi, mutta sekin on niin suhteellista. Rikkaampi monessa merkityksessä!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
- Hm hm - liikuntaa pitäisi lisätä varmasti tulevanakin vuonna. Olen hyötyliikkuja enemmän kuin kuntosalipunnertaja.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
- Ulkokehäasioista huolehtimista. Siis asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa.

20. Kuinka vietit joulua?
- Mökillä miehen kanssa kahdestaan.

22. Rakastuitko vuonna 2006?
- Rakastuin 2002. Siitä lähtien olen rakastanut. Syvästi. Enemmän ja enemmän.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
- Ei sovi minun maailmaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
- Ei niitä ole. Olen miettinyt televisiosta luopumista jatkuvasti huonontuneen ohjelmatarjonnan vuoksi. Muutamia dokkareita olen katsellut.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
- En osaa vihata ketään. Paitsi ihmisen tyhmyyttä, jolle rahan ahneuden vuoksi ei ole loppua näkyvissä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
- Ron Mc Lartyn "Polkupyörällä ajamisen taito", kirjavinkin sain syksyn intensiivisestä henkilökohtaisen kasvun ja esimiestaidon valmennuksesta. Erilainen minun repertuaarissani, mutta ajatuksia herättävä, innostava. Myös Reko ja Tiina Lundanin "Viikkoja, kuukausia" kosketti syvältä.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
- Haavetaren vinkki Elisa Laihon Södergranin Kärlek-tulkinnasta. Haavetaren kirja- ja musiikkivinkit kaikkineen. Kiitos niistä!

28. Mitä halusit ja sait?
- Halusin onnellisuutta, rakkautta. Lapsilleni elämää eteenpäin. Sain molempia.

29. Mitä halusit muttet saanut?
- Brutaalisti: lottovoittoa en saanut. Jos saisin, tietäisin mitä tekisin ja jättäisin tekemättä. :)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
- Eipä ole sellaista. Vuosien takaa Kieslowskin trikolorisarja Kolme väriä (1993-94)

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Enpä juhlinut. Olin 51-vuotias. Huhh. Niinkö paljon tosiaan. Mieli on nuori ku entisellä likalla :D

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
- Ei sellaista ole. Olen älynnyt jo kauan sitten, että näin on hyvä. Minun arvomaailmassa raha tai tavara ei ole tyytyväisyyden mittari.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?
- Nuorekkaampaan suuntaan, arvelisin. Olen klassinen pukeutuja ja erittäin huono vaatekaupoissa shoppailija.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
- Henkinen tasapaino. Hyvä ihmissuhde. Lapset. Työ. Arjen rutiinit.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
- Monikin. Eniten Venäjän sisäpoliittinen tilanne, joka huolestuttaa.

37. Ketä ikävöit?
- Ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet ja joiden kanssa haluaisin vielä keskustella.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
- Ei niin voi sanoa. Paljon mielenkiintoisia ihmisiä sain tavata sekä työssä että privaatisti, uusia ja vanhoja!

Kipu kivumpi tuska

Alan pian uskoa työpaikkalääkärin epäilyyn että niskanikamissani olisi välilevypullistuma.
Eilen sain kivun hallintaan, mutta iltaa kohden tilanne huononi jälleen. Otin lääkärin neuvomana kaksi Panacod-poretablettia - hurlumhei -kipu lähti ku kuppa Töölööstä, niinkuin vanha stadilainen sanonta kuuluu, mutta jalat meni alta, huippas ja oksetti. Huhhuh.

Nukahdin yhdeksältä. Heräsin puoli yksi, viistoista yli kaksi, kymmentävaille kolme, kakskyt yli neljä, puoli kuusi. Koko oikea puoli yläselästä, niskasta ja käsivarresta sormenpäihin asti kuin tulessa. Ortopedille pääsen vasta 16.1. jolloin selviää osuiko työpaikkalääkärin arvelu oikeaan. Magneettikuvaus sen sitten varmistanee.

Pillerirasiapinosta valitsin vähiten kuvottavia ja pienessä hiprakassa kirjoitan tämän ja painun sänkyyn. Kjell Westön "Missä kuljimme kerran" jatkuu sivulta 12.

Onnenamuletti

Olin 13-vuotias, pappilan hulivili.
Kirjoittelin päiväkirjaani suuria salaisuuksia, paatoksellisia pohdintoja, runonpätkiä. Omia ja muiden tuotoksia. Pitkän saksan lukijana kirjasin päiväkirjaani sydän haaveilusta havisevana isosiskoltani oppimani runon:

"Mein Lieber Du bist so weit
und ich habe keine Zeit zu Dir
mit liebenden Händen zu kommen,
Ich kann vielleicht hoffen:
Du bist nur Mein!"

Oli jäähyväisten aika Helsingin rautatieasemalla ihanan hiihtolomaviikon jälkeen, kun ihastukseni halusi viedä minut rautatieaseman tunnelissa olevaan kultasepänliikkeeseen. Juuri ennen junanlähtöä hän osti minulle muistoksi hopeisen lapikkaan kaulanauhaan ripustettavaksi. Onneni amuletti. Suuria tunteita lapikkaan varsi täynnä !

****************

Ensimmäisen kerran tunsin olevani oikeasti rakastunut 6-vuotiaana. Jormalla oli kauniit silmät ja ihanasti kaartuvat silmäripset. Leikimme tiiviisti yhdessä. Suhteemme oli "julkinen salaisuus", jopa isä hymyili joskus merkityksellisesti asialle. Jännittävintä ja ihaninta oli pussailla Jorman kodin pannuhuoneessa, vähän niinkuin salaa keskellä päivää, kunnes Jorman äiti tulikin yllättäen kotiin... kiire siinä tuli selitysten keksimiselle. Aloitimme kansakoulun samalla luokalla. Jorman äiti oli opettajana kolmannelta luokalta lähtien. Syvä ihastuminen muuttui ohikiitäviksi silmäilyiksi, kirjelappusiksi pulpettikansien piiloihin. Ikimuistoinen poika.

Sitten tuli uusia poikia, sellaisia "rakkaudesta se hevonenkin potkii"-tapauksia. Tykkäsin pojista ja olin seurallinen luonteeltani. Oppikoulussa oli Juha ja eräs toinen, tummasilmäinen poika, jonka nimeä en enää muista. Lukion rappusissa välitunnilta palatessa vaihtui monta merkityksellistä, viipyilevää katsetta, jotka tuntuivat sydänalassa asti.

Vanhin siskoni teki jossakin vaiheessa opettajasijaisuutta Utajärven koulussa. Oulusta kulki siihen aikaan 'lättähattu'-juna Kajaanin suuntaan. Siskon luokse matkatessani istui viereeni nuoria komeita sotilaspoikia, ehkäpä Kainuun prikaatista, mene tiedä. Sillä ei ollut väliä, mutta eräs harmaapukuinen yritti tehdä tuttavuutta tiiviimmin. En suhtautunut kovin vakavasti kaveriin, joka sinnikkäästi tivasi nimeäni kirjoittaakseen minulle kirjeen myöhemmin. Lopulta hellyin ja sanoin nimekseni Liisan, joka on toinen, ei puhuttelunimeni.

Aikojen päästä tulikin kirje vajavaisin osoittein pappilan postilaatikkoon. Isäni, joka oli tarkka mies, noteerasi kirjeen, jonka kuoressa luki äitini etu- ja sukunimi. Hän otti minut puhutteluun, kuten hänellä oli tapana, ja tivasi kuka minulle kirjoittaa. Kerroin tavanneeni junassa pojan, mielestäni täysin harmittoman, johon en itse suhtautunut mitenkään vakavasti. Hyväntahtoisena vain olin luovuttanut osittain väärän nimeni hänelle - ehkä vain eroon päästäkseni. Isän 'tuomio' oli, että että olkoon viimeinen kerta kun tämmösiä kirjeitä Liisoille tulee. Oli se. Takuuvarmasti viimeinen kerta. En vastannut sotilaspojan viestiin lisäharmeja välttääkseni. :)

Toinenkin "vipinä" liittyy junamatkaan. Olin tulossa Raumalta, lapsuuden kesien paratiisista, kun Peipohjan asemalta nousi junaan mies, joka oli tenniksen pelaaja. Muistan istuneeni käytävän toisella puolella junassa, joka sekin oli 'lättähattu'. Mies vilkuili pitkään ja useasti ja siirtyi sitten vastapäätä pitempää keskustelua havitellakseen. Muistan, että olin pukeutunut mustiin sileäsamettisiin housuihin ja mustavalkoraitaiseen, kaula-aukoltaan avaraan pitkähihaiseen tee-paitaan. Olin matkalla Helsinkiin. Ei kiinnostanut tämä mies tippaakaan. Yrityksistään huolimatta hän sai minusta irti vain lakoonisia vastauksia ja jätti minut loppumatkasta rauhaan.

Monenlaisia 'poolopaitoja' on matkan varrelle osunut. Harmillisia ja harmittomia.

Onnenamuletti-pojan jälkeen avioiduin hänen isoveljensä kanssa. Sain kaksi ihanaa lasta, erosin ja elin poikamiestyttöelämää yli kahdeksantoista vuotta. Ei se elämätöntä elämää ollut. Se oli rikasta, monenkirjavaa ja antoisaa aikaa. Ja tyttöjeni isä on ystäväni, ystävämme yhä.

Ja sitten tuli tämä, ilman mitään amuletteja, Mies, Rakkaani 2002. Elämäni. Kaikkeni. Ihminen.

Elämä kuljettaa mutkitellen suoraan.


(Ei tämä mikään pakina ole, vaikka aiheen sainkin Pakinaperjantaista. Sen verran suorasorttinen näköjään olen, että vaikea on tuulesta tuumailujaan temmata :)

Arjen alkumetrit

Olen sairastellut kaikki välipäivät. Ensin vatsataudissa ennen joulua ja samaan aikaan alkaneessa niska-hartia-käsi-tulehduksessa, joka jatkuu yhä.
Oikea käsi ei ole "hiirenkäyttökunnossa" ja pelkkä istuminen jumiuttaa kivun kestämättömäksi. Pillereitä on vaihdettu, mutta nekään eivät tunnu tehoavan. En hermostu kovin pienistä, mutta kieltämättä tämä kolme viikkoa kestänyt hermosärky alkaa kiristää päänsisäisiäkin hermoratoja. Viime yönä nukuin katkonaisesti. Lopulta nousin kahvinkeittoon klo 3.40 kun en yrityksistä huolimatta saanut nukuttua jomotuksen vuoksi.

Valivalivali. Ei sovi minulle. Mutta kovin lupaavalta ei näytä arjen alkumetrit.

Nyt on tukka kammattu,
naama oiottu
ja laukku päivitetty työasentoon.

Lähden töihin ja työpaikkalääkärille.

Se meni räiskyen ja paukkuen

UUSI VUOSI 2007.
Tulimme mökiltä hyvissä ajoin. Tihkusateisessa iltapäivässä kuleksimme lähikaupoissa. Ostin lapselleni synttärilahjan. Lahjat. Siis molemmallle. Stockan varjoisilta kujilta löysin kauniin himmelikynttelikön puoleen hintaan. Se koristaa nyt olohuoneen katosta roikkuen. Kaunis. Valkoinen. Katseenvangitsija.

Söimme lipeäkalaa paksun valkokastikkeen kera. Mauste- ja valkopippurin sekä suolan höystämänä. Herkullinen ateria.

Pauketta, räiskettä, pakko-pakko-kivaa. Me köpeksimme kotona. Minä edelleen olkavaivaisena, mies hierojana. Mukava, rauhallinen ilta. Vuoden viimeinen. Ja ensimmäinen.

Rakastamme toisiamme. Ja paljon. Se on tärkeintä. Lastemme elämät mukanamme. Rakkautta, kaikkea hyvää. Mitä muuta osaisimme toivoa.

Tinatkin valettiin. Minulle tuli "mummoankka" - mitähän se enteilee? :) Ja hitusen rahaa. Kuukausittainen palkka, mene tiedä.

Miehelle tuli viriiliä elämää, matkustelua hevosen selässä, rahaakin. Väänneltiin ja käänneltiin tinojen varjoja. Tulkittiin miten haluttiin tai oletettiin.

Elämä ei ole aina sitä miltä se näyttää.