Terveiset merenrannalta

Muistiinmerkintä keväällä 2002

Hiljainen lauantaipäivä on ehtinyt jo siniseen hämärään. Kiersin Kaivopuiston rantatien, Kauppatorin rannan kautta kävelin Bulevardia pitkin kotiin. Vesisade on kiillottanut eilen vielä valkeana narskuneen lumen muhkuraiseksi jääksi katujen pintaan. Raskas lumi tömähtelee märkinä lauttoina talojen katoilta. Jäälohkareet rymistelevät vesirännejä pitkin kadulle. Pehmeä tuuli tuo keväisen tuoksun sinisenharmaalta mereltä. Yksinäinen valkea lokki lentää kevyesti kaarrellen hämärtyvällä taivaalla ja laskeutuu tyhjillään olevan venesataman laiturille. Sorsaparvet kyyhöttävät lumella, vanha mies leivänmuruineen jututtaa ruokittaviaan.

Seison uloimmalla rantakivellä pitkään. Ahmin merituulta, joka pyörittää hiuksia kasvojeni yli. Rakastan väljää maisemaa, lähisaarten siluettien takaa aukeavaa rannatonta ulappaa. Hengitän syvään. Sama maisema eri vuodenaikoina niin erilainen. Niinhän ihminenkin, ajattelen.

Yksin kävellessä ajatuksille on tilaa. Mieli tuulettuu rannalla kulkiessa.

Huomaan pohtivani työasioita, viime viikon tapahtumia, tekemättömien asioiden pinoa pöydälläni, ehtimisen ja kiireen paradoksia. Ihan kevyesti asiat virtaavat pääni sisällä, lipuvat ohi kuin laivat, joilla on määränpää tiedossa vaikka ei näkyvissä.

Sitten tulee muita ajatuksia kuin lintuja, jotka lähtevät seuraamaan toisiaan, kaartelevat yksinäisiä reittejään, lähenevät ja loittonevat, hajaantuvat, kerääntyvät jälleen parveksi taivaalle.

Tyttöjeni elämää mietin, ja sitä olenko osannut antaa riittävästi ilmaa linnunpoikasteni siipien alle. Arjessa selviytyminen vaatii niin monenlaista taitoa, voimaa, osaamista, itsensä ja kanssakulkijoiden hyväksymistä ja rakastamista, elämänuskoa ja luottamusta. Toivoisin niin, että he maailman tuulissa jaksaisivat aina kunnioittaa elämää, että ymmärtäisivät käyttää voimansa oikein. Etteivät kadottaisi kykyä tuntea ja rakastaa. Ettei ajoittain viimainen tuuli kylmettäisi heidän sydämiään. Että osaisivat surra kun surun aika on ja iloita täydesti myötätuulen puhaltaessa. Merenkulkijan taitoa, rohkeutta ja viisautta heille toivon.

Pysähdyn rantakahvilan edessä olevalle kiviaidalle. Muistan viime kesän, kun istuin varhaisina aamuhetkinä usein tässä maisemassa. Sinisenä ja vapaana lainehtiva meri, purjeveneiden valkeat mastot vieri vieressä, matonpesijöiden iloinen puheensorina, mäntysuovan tuoksu ja juuriharjojen karhea rytmikäs rahina, veden loiske. Heräämässä oleva kaupunki vaimeana kumuna taustalla. Kesäaamun häikäisevä valo ja auringon syleilyssä kimmeltävä meri myötäilevät mieleni liikkeitä.

Linnuntietä kuljen. Lyhyt matka minne tahansa. Ajatusteni lento, lähelle ja kauas, yksin ja parvessa.

Eteläsatamassa ruotsinlaiva valmistautuu yölliselle matkalleen.