Dejavu, dejavu

Ponihäntäinen, otsatukkainen tyttö seisoo vanhan vaahteran alla pyöräänsä nojaten. Hänen uutta versova elämänsä on löytänyt sopivan kasvupaikan mäenrinteessä, vanhojen, mustarunkoisten lehtipuiden katveessa. Sopivasti väljyyttä, riittävästi suojaa. Valo lävistää puiden lehdet, siivilöityy rauhoittavaksi hajavaloksi, laskeutuu maisemaan niinkuin sadat vuodet ennen häntä. Dejavu, dejavu - onko hän seissyt pyöräänsä nojaten tässä maisemassa jo joskus muinoin?

Valo ja avara hiljaisuus tekevät tästä hetkestä ainutlaatuisen. Yhtäkkiä ei ole kiire mihinkään. Aika pysähtyy leikaten. Tyttö on osa maalausta.

"Tuossa on mun ikkuna", hän osoittaa, kun talutamme pyörän takapihalle telineeseen. Ikkuna, ajattelen, niitähän on sinulla monta. Avonaisia, raollaan olevia, suljettuja ikkunoita. Viilentävien vaahteroiden latvat valaisevat vielä. Katu on lähes äänetön, sunnuntainen, kun astumme huoneeseen.

Silmät totuttautuvat hämärään interiööriin. Tavarat eivät ole vielä löytäneet paikkaansa, mutta asettautumisen aistii läsnäolosta. Tuliaispussista löytyy pikkugourmeeta: auringonkukansiemeniä, kurpitsapestoa, tuore ananas, mustaa suklaata, buffalomozzarellaa, tomaattipapuja, pikkuruinen campanula-kukka ruukkuineen ja 800 sivua Sirkka Turkan koottuja runoja. Toisesta pussista löytyy uusia perunoita, salaatteja, leipää...

Pianomusiikin puro solisee taustalla. Kirjoitan kaksi runoa kylskåpspoesi-kokoelmaan jääkaapin oveen. Katselen tytön käsiä kun ne silppuavat rucolaa ja romainea valkeaan kulhoon. Muistan pikkuruiset harottavat sormet kolmenkymmenenvuoden takaa lasivitriinissä. Oliiviöljy tuoksuu, perunat lohkoutuvat, simpukkaleipä avautuu. Kissa hypähtää syliini ja kehrää luottavaisena tuntemattomalle. Puhelemme niitä näitä, olemme olemassa.

En malttaisi jättää tätä hetkeä. Tyttöä ja hänen lumottua puutarhaansa.

Mutta on lähdettävä voidakseen palata.
Märta Tikkasen Två sujahtaa laukkuuni lomalukemiseksi.
Halaus ja vilkutus. Lähelle ja kauas.

Gruppen Hagnäs

Den första Maj har gått till sin kvällning
nu är bara kvar lite ”dagens efter”-stämning....
Jag nämligen satt i spåra - (heter sexan!)
och jag minnades gårdagens dikter nästan.

Så började nå’nting flyta i mitt hjärta
utan att tvinga eller utan att smärta....
Därför jag sitter nu hemma och skriver
den sista dikten innan kommande tider!

Jag vill tacka och pocka alla vänner där
för den härliga kokboken - tanken kär!
Ni kan vara säkert att någon gång i år
Ässä bakom dörret med kakan där står...

Jag önskar allt gott - krafter och viljan,
ljuset av hjärtat och själslivet stilla...
Ju bättre vi mår dess bättre vi orkar
ta hand om varandra - allt sig ordnar!

”Personal är företagets bästa resurser”
(självklart - javisst, man vet det utan kurser).
Lusten och ivern - med hjärta varje dag
Kraften är här; det är vårt inre jag!

Jalkahoitoa ja currywokkia

Hoidimme tänään työkykyämme - tiimini ja minä. Vuosittainen virkistysmääräraha päätettiin käyttää tänä vuonna jalkojen hyvinvointiin ja kehon ravitsemukseen! Tilasimme Suomen kosmetologikoululta oppilastyönä neljä jalkahoitoa! Aurinkotuulessa astelimme väsynein jaloin vanhaan Domuksen taloon Hietaniemenkadulle, kapusimme portaat neljänteen kerrokseen.

Halusimme hemmotella itseämme yhdessä; istuimme vieretysten valkeissa tuoleissa, jokaisella oma asiasta innostunut hoitajansa. Rupattelimme niitä näitä. Mukava rentouttava iltapäivän hetki yhdessä. Jalat liotettiin, raspattiin, kovettumia "porattiin", viilattiin ja rapsuteltiin ja lopuksi hierottiin kylmäparafiinilla pohkeita, sääriä, varpaita, päkiöitä, kantapäitä. Ammattimaista hierontaa. Syvää ja vahvaotteista, kevyttä, taputtelevaa - sanalla sanoen nautinnollista ja virkistävää. Talvenjälkeiset kuivat solukot saivat kyytiä! Sujautimme tuliterät varpaamme puhtaisiin sukkiin ja säihkysääremme saivat olomme tuntumaan suorastaan kevytkenkäisiltä!

Ja sitten syömään. Valitsimme aasialaisen makumaailman: wokkiruokia tulisena ja vähemmän. Kookosmaito-currykanaa jasmiiniriisillä, tuoretta tonnikalaa ja häränfileitä nuudeleilla, ankanrintaa teriyaki-kastikkeella, jälkkäriksi sitruunaruoho-suklaatorttua passionkastikkeella, tummaa suklaata valuvaa paistosta vihreäteejäädykkeen kera! Turha niitä makuja on kuvailla; erittäin onnistunut illallinen x 4!

Kiitos ihmiseni, C, K ja A - yhdessä olemme enemmän! Tiedätte mitä tarkoitan.
Halasimme toisemme erotessamme - "huomiseen".

Kuvahakuharjoitus

Kaikki täytyy kantapään kautta opetella.
Tätä kuvahakua esimerkiksi.
Yrityksen ja erehdyksen pidempi oppimäärä.
Lopussa kiitos seisoo.
Miksiköhän se seisoo eikä esim. lepää - kovan urakan jälkeen?

Vihreä muisto

vihreänä

tunkee ruohotupsu Kaivannon asfaltista
jostakin kahdeksankymmenluvulta
Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella
mielestä lähtemättömänä

muistona

Kukkia sunnuntaiaamussa

Yksi kuva on enemmän kuin tuhat sanaa.
Mutta sanatkin voivat olla kauniita, katso vaikka:

Tuomi.

Oratuomi.

Omenankukka.

Liru laru loru

mustarastas puussa
huilunääni suussa
mieli ihan muussa
pian kesäkuussa

minne lorut lipuneet
kielenpäästä tippuneet
ennenvanhaan riimit kulki
ajatukset sisään sulki

oli ennen onnimanni onnimannista matikka matikasta maitopyörä maitopyörästä pytikkä pytikästä pöytäristi pöytärististä rimento rimennosta risukarhi risukarhesta karahko karahkosta kalaonni kalaonnesta omena omenasta onnimanni onnimannista...

Puh.Pah. Pelistä pois!

Stiiknafuulia, stiiknafuulia

"Vallan käyttöä sanan voimalla on oivallisesti kuvannut Teuvo Pakkala lapsista kertovassa novellissaan Mahtisana, jossa juoksukilpailun voittanut Ville ilmoittaa olevansa stiiknafuulia. "Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu."

Puhekielessä hairahdumme silloin tällöin väärinkäyttämään sanoja, jolloin niiden merkitykset muuttuvat tai ne muuttuvat omasta mielestämme tarkoituksettomiksi. Kuullun ymmärtäminen - tai pitäisikö sanoa ymmärtämättömyys - nimetään arkikielessä usein väärinymmärrykseksi. Tahattomaksi tai tahalliseksi. "En mä sitä tarkottanu", sanot, johon toinen; "No siltä se ainakin tuntui". Puhe ei ole pelkkiä sanoja, vaan myös tunnetta. Puhuminen ja kuunteleminen ovat taitolajeja. Useimmat meistä luulee olevansa hyviä kuuntelijoita, samalla tavalla kuin työhaastatteluissa 90 sadasta sanoo omaksi vahvuudekseen kyvyn tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tässä vaiheessa haastattelua - maailman banaaleimman vastauksen kuultuani - mielenkiintoni syttyy kysymään lisää! :)

Työyhteisössä juuri ihmisten ja työtapojen erilaisuuden sietäminen tuntuu nousevan uudelleen ja uudelleen päivittäistyönjohdon haasteeksi.
"Aina vain minä minä minä eikä kukaan muu koskaan"...
"Näin on tehty viimeiset 25 vuotta, kyllä minä tiedän, älä kuule sinä tule minua neuvomaan"...
"Tuokin se kuvittelee olevansa vaikka mitä, pomon lellikki se on...nopeesti se tekee mutta kyllä tulee virheitäkin"...

Tiedonpanttaajat - hiljaisen vallan käyttäjät - ovat myös oma rotunsa työyhteisössä. Tämä alalaji ajattelee, että "on turvallisempaa pidellä tiedonpiuhoja omassa nyrkissään, koska tätä osaamista ja kokemusta ei ole kuin minulla... miksi luovuttaisin omaa osaamispääomaa (lue; korvaamattomuutta)toisille...joku toinenhan voi viedä minulta tehtäväni tiukan paikan tullen".

Ei ole kivutonta oppia pois vanhasta, luopua totutuista tavoista, kohdata muutoksia. Työyhteisön ilmapiiri olemme me. Jokainen työntekijä henkilökohtaisesti vastuullisena. Olisi suotavaa, että aika ajoin päästäisimme läpivedon korvienväliseen tuulitunneliimme.

Vähemmän stiiknafuuliaa, enemmän viestintää!

Kesä tuoksuu erilaiselle

Arkipyhän ihanuus piilee siinä, että keskiviikosta tuli perjantai, torstaista sunnuntai ja tänään on sekä maanantai että perjantai.

Hämäläinen järvimaisema oli pukeutunut parinviikon poissaolomme aikana tuuheaan, monisävyiseen vihreään. Kielonlehtirykelmät tienvarsilla valmiina aukaisemaan pienet valkeat parfyymipullonsa minä hetkenä tahansa. Leskenlehtien hahtuvapallot ja tuoksuvat tuomet muistuttivat ohikiitävästä keväästä.

Sinnikkäät villilupiinit olivat tunkeutuneet läpi viimesyksyisten lehtikasojen. Koristekrassin vihreät lehdet kyyhöttivät aitannurkalla viimassa väristen. Kasvimaa on lähtenyt hieman kituliaasti kasvuun, mutta salaatit, retiisit ja tillit ovat jo taimella. Monivuotiset ruohosipulitupsut rehottivat syötävän ihanina, vahvoina pehmeinä varsina! Perunapenkeistä ei vielä pilkota mitään, mutta kyllä ne sieltä tulevat, perunaäidin mukulat!

Tuvasta katsoen näkymä järvelle on kapeutunut lehtivihreän myötä, pihan täyteläisyys yllättää silmät. Isokoskelo-emo pesee itseään rantahietikolla ruskea, pitkä niskatukka pörrössä. Hypähtää sitten laiturille ja naustiskelee pitkät tovit auringonpaisteessa. Pullea vatsa enteilee perheenlisäystä.

En ole koskaan aikaisemmin nähnyt varista kylpemässä; hiekka-vesikylpy on perusteellinen ja energinen toimitus! Vesi pärskyy iloisesti kun tuo mustaharmaa luojanluoma uudelleen ja uudelleen räpyttää ja pörhistelee siipiään, kuopsuttelee nokallaan kainalonalusia, sukii ja siistii joka puolelta itseään. Varispahanen, joka ei ole ollut ensimmäisenä siinä jonossa jossa lauluääntä on jaettu. Kvaak ja krääk!

Pilkon puita pari kopallista tuvan lämmitykseen, työntelen ruohonleikkurilla kasvimaanreunukset ja marjapensaiden ympäristöt. Rouskutan vielä tiheään orastavat pajunalut "luonnonsuojelualueelta", joksi olemme yhden osan pihapiiristä pyhittäneet. Ihana tuoreen vihreän tuoksu leviää vastaleikatusta nurmesta.

Mökkipihassa on kaunista, tuvassa levollista ja järvellä lintujen kuherruskuukaudet ovat vaihtuneet hiljaisempaan pesintään. Hautomisaika on alkanut ruovikoissa.

Kesä tuoksuu erilaiselle. Mies ei ole vielä mökkikunnossa ja sen vuoksi on hyvä ja helppo lähteä takaisin kaupunkiin voimia keräämään.

Tuulen tanssi

tuuli kieputtaa, pyörittää vallattomasti
kesään puhjennutta vihreää, sorjat valkorungot
taipuvat pyörteiden sylissä, helmat
liehuvat, humisevat

tuuli sadetta lietsoo

kastelee pehmeästi koivujen kesäiset koltut, mutta tuuli,
tuuli heiluttaa helmat kuiviksi
seuraavaan tanssiin

Terveiset merenrannalta

Muistiinmerkintä keväällä 2002

Hiljainen lauantaipäivä on ehtinyt jo siniseen hämärään. Kiersin Kaivopuiston rantatien, Kauppatorin rannan kautta kävelin Bulevardia pitkin kotiin. Vesisade on kiillottanut eilen vielä valkeana narskuneen lumen muhkuraiseksi jääksi katujen pintaan. Raskas lumi tömähtelee märkinä lauttoina talojen katoilta. Jäälohkareet rymistelevät vesirännejä pitkin kadulle. Pehmeä tuuli tuo keväisen tuoksun sinisenharmaalta mereltä. Yksinäinen valkea lokki lentää kevyesti kaarrellen hämärtyvällä taivaalla ja laskeutuu tyhjillään olevan venesataman laiturille. Sorsaparvet kyyhöttävät lumella, vanha mies leivänmuruineen jututtaa ruokittaviaan.

Seison uloimmalla rantakivellä pitkään. Ahmin merituulta, joka pyörittää hiuksia kasvojeni yli. Rakastan väljää maisemaa, lähisaarten siluettien takaa aukeavaa rannatonta ulappaa. Hengitän syvään. Sama maisema eri vuodenaikoina niin erilainen. Niinhän ihminenkin, ajattelen.

Yksin kävellessä ajatuksille on tilaa. Mieli tuulettuu rannalla kulkiessa.

Huomaan pohtivani työasioita, viime viikon tapahtumia, tekemättömien asioiden pinoa pöydälläni, ehtimisen ja kiireen paradoksia. Ihan kevyesti asiat virtaavat pääni sisällä, lipuvat ohi kuin laivat, joilla on määränpää tiedossa vaikka ei näkyvissä.

Sitten tulee muita ajatuksia kuin lintuja, jotka lähtevät seuraamaan toisiaan, kaartelevat yksinäisiä reittejään, lähenevät ja loittonevat, hajaantuvat, kerääntyvät jälleen parveksi taivaalle.

Tyttöjeni elämää mietin, ja sitä olenko osannut antaa riittävästi ilmaa linnunpoikasteni siipien alle. Arjessa selviytyminen vaatii niin monenlaista taitoa, voimaa, osaamista, itsensä ja kanssakulkijoiden hyväksymistä ja rakastamista, elämänuskoa ja luottamusta. Toivoisin niin, että he maailman tuulissa jaksaisivat aina kunnioittaa elämää, että ymmärtäisivät käyttää voimansa oikein. Etteivät kadottaisi kykyä tuntea ja rakastaa. Ettei ajoittain viimainen tuuli kylmettäisi heidän sydämiään. Että osaisivat surra kun surun aika on ja iloita täydesti myötätuulen puhaltaessa. Merenkulkijan taitoa, rohkeutta ja viisautta heille toivon.

Pysähdyn rantakahvilan edessä olevalle kiviaidalle. Muistan viime kesän, kun istuin varhaisina aamuhetkinä usein tässä maisemassa. Sinisenä ja vapaana lainehtiva meri, purjeveneiden valkeat mastot vieri vieressä, matonpesijöiden iloinen puheensorina, mäntysuovan tuoksu ja juuriharjojen karhea rytmikäs rahina, veden loiske. Heräämässä oleva kaupunki vaimeana kumuna taustalla. Kesäaamun häikäisevä valo ja auringon syleilyssä kimmeltävä meri myötäilevät mieleni liikkeitä.

Linnuntietä kuljen. Lyhyt matka minne tahansa. Ajatusteni lento, lähelle ja kauas, yksin ja parvessa.

Eteläsatamassa ruotsinlaiva valmistautuu yölliselle matkalleen.

Pariisin ikävä

C’est la vie....

Latinalaiskortteleiden elämänmeno pikkukauppoineen ja putiikkeineen, viehättävine ruokapaikkoineen Cite’n vasemmalla rannalla Boulevard St. Germanyn tuntumassa....kivenheiton päässä NotreDamesta kodikas ja kohtuuhintainen pikkuhotelli De Alb, jonka kuudennen kerroksen kulmahuoneesta (n:o 641) voit nähdä Pont Neufin rakastavaisten sillan....minun mielestäni Pariisin silloista kaunein....elokuvastakin tuttu.

Hyvä maamerkki on myös St.Michelin metroasema, jonka kohdalla em. hotelli sijaitsee ja samaiselta metroasemalta pääsee junalla suoraan lentokentälle....
Myös Luxembourgin valtava puistoalue on lyhyen matkan päässä hotellista, jos kävelet St.Micheliä pitkin...

Pompidou-keskus: upea vaihtuvien näyttelyiden Mekka....ja tutustumisen arvoinen lounasravintola kattotasanteella; upeat näkymät yli vanhan Pariisin ja ruokakin hyvää....

Madeleine-aukion putiikit ja erityisesti silmien iloksi herkkukauppojen ikkunat aukion kulmassa....Istut aamupäivällä kiireettömänä katuterassilla...katselet heräävän Pariisin elämänmenoa, työhön kiiruhtavia ihmisiä....ja lasissasi helmeilee kuiva Martini vihreiden oliivien kera.....aahhh!

Fragonard, parfyymimuseo ja tehtaanmyymälä, josta voit ostaa muistoksi hemaisevia tuoksuja.... L’Operan takana, Lafayette-tavaratalojen takana, en muista katua....mutta löydät paikallisesta puhelinluettelosta.

Kaunis, ylellinen Place Vendome, jossa mm. Chanelin ”pääkonttori”, surullisen kuuluisa Ritz-hotelli, josta Diana lähti viimeiselle matkalleen....nähtävyyksiä nekin.... Tai Seinen toisella puolella muotikatu Avenue Montaigne Diorin yms. haute couture-myymälöineen....(löydät paikan kun kävelet Riemukaarelta alaspäin ja tulet Rond Point des Champs Elysees’lle)

Hyvä hotelli on myös Grand Hotel des Gobelins, 57 Boulevard St. Marcel, hieman syrjässä kyllä, mutta mukavan kävelymatkan päässä Cite’n vilinästä ja matkan varrella on ihastuttava, perinteinen Mouffetardin herkkuja pursuava vihannestori....

Mutkaton lounaspaikka on Drugstoren yhteydessä aivan Riemukaaren vieressä Champs Elyseen varrella....ja siellä mm. Harlekiini-salaatti palmunsydämineen...jos sattuu olemaan vielä menu-listalla....

Orangerie-museon mieliinpainuva ovaalin muotoinen sali, jossa olet keskellä Monet’n sinisenä läikkyviä lummelampia....tai Grand Palais tai Petit Palais - ja tietysti Musee D’Orsay Louvren takana.... Ja aivan Orsay’n museon vieressä kulkee rue du Bac, jonka varrella muistaakseni sisutusliikkeitä ja ainakin yksi ihastuttava, tasokas taidekauppa Maeght....

Lopuksi ohje auringonkukista kuulun Vincentin ja hänen mesenaattiveljensä haudalle:
Gare St.Lazaret- rautatieasemalta juna Pontoise-nimiseen viehättävään pikkukaupunkiin, jossa junan vaihto Auversiin...matka kestää n. tunnin, mutta on käymisen arvoinen paikka....varsinkin jos aurinko lämmittää, kuten usein lokakuun alkupäivinä....Paikka on siis Vincentin viimeisten vuosien maalauksista tuttu, keltaiset viljapellot mustine korppineen....ja hauta on nummen päällä kirkkotien varrella....kun menet portista sisälle, käännyt vasemmalle ja löydät elävien muratinlehtien peittämän leposijan.
Vincent House on ehkä auki, talo jonka vintillä hän asui ja josta hän maalasi oman huoneensa kuuluisaksi kuvaksi....

Oi ihana Pariisi! Bon Voyage!!

Hupsutuksia

Akku ja sombrero

Badinerie-soittoääni tavoitti minut
hieman kylmissäni, pyyhkeeseen kääriytyneenä
akkulaturi pitää vaihtaa, sanoit
kissa pääskynen kirsikka, minä vastasin
laitahan sombrero päähäsi, saat muuta ajateltavaa, sanoit

puhuimme samasta asiasta, ja sinä
kuulostit solisevalta purolta

illalla
leveälierinen hattuni täyttyy kaipuusta


Hedelmäpeli

silmät ummessa kielet
koskettavat, kuljettavat
makeaa marjaa
puolelta toiselle
se joka nielaisee ensimmäisenä
saa ja menettää hedelmän
game over


Aalloissa

elämänilo, ryöpsähtää
merenrannalla puuskaisen tuulen pärskäyttämä
kuohupäinen aalto

tuulee kasvoille suolaisen veden pisarat
hengitän, rakastan
kevyesti

Felis silvestris - Catus Homo Sapiens

Ajatus kissasta edellisessä muistiinmerkinnässä on viiden vuoden takaa eikä liity millään tavalla kissaan, vaan silloin ihan muuhun. Kissoissa on kieltämättä jotain kiehtovaa salaperäisyyttä ja omaehtoisuutta, joka viehättää, mutta en voi sanoa olevani kissaihminen. Kissaihminen on oma rotunsa, Catus Homo Sapiens vapaasti alkuperäkielelle käännettynä.

Ehkä kissarivit nousivat mieleeni juuri sunnuntaina sen vuoksi, että esikoiseni oli pitkään haaveillut viirusilmä-seuralaisesta ja oli löytänytkin itselleen kissan. Eikä ihan mitä tahansa kattia, vaan elämää nähneen ja kovia kokeneen kollin.

Kissa on tässä tapauksessa paljon muuta kuin vain lemmikki. Se on yksi monista uusista, elämäntuulessa itsestään avautuneista ikkunoista hänen elämässään.

Ikkunoiden leveillä laudoilla vihertää paljon uutta elämää. Ihmisenä vahvistumisen versot vaativat paljon hajavaloa, ei liikaa vettä tai lannoitetta, malttia nuppujen aukeamista odotellessa. Pitkäjänteinen huolenpito kasvia "kuunnellen" palkitsee itse itsensä. Jonakin päivänä kun olet jo menettänyt toivon nuukahtaneen, vaikka hyvinkin vaalitun kasvisi virkoamisesta uudelleen, älä luovuta. Huomaamatta, kuin ajatuksistasi sisuuntuneena työntää varsi pientä silmua, lehdentynkää....Elämää.

Mutta se Kissa - onkohan se Pekka Töpöhännän sielunelämällä varustettu?

Kissa

kissa
hiipii viereesi
vain jos tahtoo
hyrähtelee hetken sylissäsi
katsomatta sinua se näkee
että välität

Sunnuntaipuhelu

Mies soitti. Tikit ja "salkku" oli poistettu, poikkihaavan tulehdus avattu ja hoidettu. Iloinen, helpottunut ääni. Elämää eteenpäin.

Yön yli Hämeessä.

Pihapensaat vihreänvalkoisina, kukkaan puhjenneina.
Kevät tuoksuu kesälle.

Hiljainen huusholli

Saatoin miehen autotalliin. Asettelin mustan laukun matkaseuraksi etupenkille, otin hansikaslokerosta (mistähän tuokin nimi on peräisin?) ulosmenoportin kaukosäätimen käden ulottuville ja huolehdin - sen minkä voin - että mies pääsi kohtuulliseen ajoasentoon. "Attashea-salkku" löysi paikkansa etupenkin jalkatilasta. Hieman alakuloisen oloinen mies lähti sovitun mukaisesti sairaalaan tikinpoistoon. Auton ovenraosta halasin miehen ja toivotin turvallista matkaa. Rakas Ihmiseni.

Poikkihaavakin näyttää olevan toisesta päästään n. 5 senttiä tulehtunut. Eilisillan kovat kivut ovat hävinneet, mutta hopeoitu pystyhaava kirvelee, polttaa. Toteamme molemmat, että hyvä kun pääsee sairaalaan taas, katsovat kokonaistilanteen ja saadaan lisäohjeita eteenpäin elettäväksi. Oletamme, että tämänkertainen reissu kestää yön yli.

Viikko ja kaksi päivää on kulunut leikkauksesta. Mies on hoikentunut, mutta muutoin hyvänvärinen ja ruokahaluinen. Aika ajoin kovia kipuja, mahapolttoja, jotka kipulääkkein saadaan rauhoittumaan.

Mielialat vaihtelevat, mutta kaikkineen tilanne on mielestäni hyvä. Malttia ja kärsivällisyyttä tarvitaan.
Kolea, sateinen ja sumuinen viikonloppu on sopinut meille, koska eläminen on nyt rajoitteineen sisätiloissa toipumista.

Minä lähden käymään työpaikalla. Varhain aamulla on oltava eräs muistio valmiina. Kolme viikkoa kesäloman alkuun. Sekin tuo omia lisäpaineita työasioiden hoitamiseksi.

Kyllä me selviämme. Pääskyset tulivat eilen. Tai ehkä varhemminkin, mutta me näimme ne ensi kertaa eilen, ihanat, mustat, sirot suipposiivet. Pääskysestä ei päivääkään.

Kirjoja ja hopeoituja haavoja

Seisoin Akateemisen kirjakaupan runohyllykön edessä pitkät tovit, maiskuttelin kansilehtien visuaalisia viestejä, lueskelin takakansitekstien tiivistelmiä, nuuhkin sivuja, ahmin sanoja. Keskellä lapsuuden tuoksumuistoa; isän kanssa jouluostoksilla Oulussa, Pohjalaisen kirjakaupassa. Muita kauppoja en osannut edes kaivata. En sen jälkeenkään.

Jospa isä eläisi, että voisin kertoa, miten merkityksellisiä ostosmatkoja ne olivat! Ostoksista viis,vaikka muistankin alle kymmenvuotiaana valinneeni tilpehöörihyllystä punaisen joulupukin saappaan, jota koristi valkea karvareunus. Saapas oli täytetty karamellillä. Ostin sen isälleni joululahjaksi. Muistan tunteen; halusin ostaa sen juuri isälleni, kiitollisena kirjakauppaelämyksestä.

Mutta se kirjojen, koskemattomien papereiden, kirjoittamattomien sivujen tuoksu ei jätä minua koskaan. Se on ollut läpi elämän enemmän kuin lapsuuden kirjakaupassa koettu aistinautinto etäisen isän jännittävän turvallisessa seurassa. Se on muisto isästä, ihmisestä joka istutti minuun rakkauden kirjoihin, kirjallisuuteen. Omalla tavallaan. Paljolti tietämättään. Siltä minusta on tuntunut.

Selittämätön hyvänolon tunne, joka valtaa minut joka kerta kirjakauppaan astuessani. Viipyilevä, hiljainen atmosfääri; naiset myyntitiskien takana kuin apteekkarit, jotka mitään sanomatta löytävät oikean hyllyn, kysytyn tuotteen saatavuuden. Kirjamyyjä tekijän nimen tai kirjan nimen, jos kysyjän tiedot ovat puutteelliset. Apteekkari asiakkaan vaivan tai koukeroisen reseptin perusteella. Ihailtavaa, mutta huonostipalkattua ammattitaitoa. Samoin kuin kirjastotyöntekijöillä.

Ostin kolme kirjaa. Virve Sammalkorven "Tartu hetkeen" - ajatuksia nuorille sankareille, Bo Carpelanin ja Pentti Sammallahden Staden- Kaupunki - La Ville- The City. Aivan upea kuvarunoteos Helsingistä. Hienoja oivalluksia, joissa runo muuttuu kuvaksi, kuva runoksi. Ja kolmantena kirjana Sirkka Turkan kootut runot, yli 800-sivuinen teos, jonka etulehdelle kirjoitin viestin esikoiselleni, jolle ajattelin sen antaa tupaantuliaislahjana hevoskastanjakukkulan uuteen kotiin.

Tyttö on muuttanut tänään, jättänyt Punavuoren entisen elämän muistoineen, tunteineen, elämyksineen, palannut yhdeksänvuoden takaisiin maisemiin. Lähelle taloa, jossa ensimmäinen itsenäistymisen paikka oli. Silloin huone, alkovi ja erillinen keittiö, mustavalkoruudullisine keittiön lattioineen ja kaasuliesineen. Mieleeni tulee myös pikkusiskon muutto samaan asuntoon. Raclette-juustokestit, koiranpojan sairaalareissut, huumehörhön yritykset varastaa isosiskon hieno pyörä pihasta, pikkusiskon ottama, huikean hieno valokuvasuurennos alkovin seinällä pleksilasin alla; muisto kimmeltävästä merestä purjeveneen kannelta nuorisopurjehdusmatkalta.

Muistot ja tunteet kulkevat mukana, ovat osa persoonaa. Hyvä niin. Elettyä elämää.

Ajatukset hajoavat kuin duralex-juomalasi - lapsena koettu ihme.

*******
Aamulla harjoittelin sairaanhoitoa. Desinfioin kädet, sujautin kumiset ohuet suojahanskat käteeni, haparoin pumpulitikkuja, saksia, haavasuojuksia, hopealevyjä...toimin sairaalan hoiturin kirjoittamien ohjeiden mukaan. Toinen leikkaushaavoista on muutaman sentin mitalta tulehtunut ja vaatii hoitoa. Hyvin onnistui.

Huomenna, sunnuntaina mies lähtee jälleen Hämeenlinnaan. Tikinpoistoon ja ehkä "attashea-salkkukin" jää sairaalaan. Toivomme niin, koska elämä ilman salkkua olisi niin paljon helpompaa. Kaikilla virkamiehillä, uskon niin. :)

Kuhaa kermassa, tuoretta, vihreää parsaa ja perunoita höyrykattilassa. Jääkiekkoa olohuoneessa. Unta ja kahvia.

Rakastan Elämää!!

Sääennustus kesälle 2006

Vanha kansa sanoo: "Jos erkinpäivä on hyvin kylmä, niin silloin tulee hyvin lämmin kesä; jos erkinpäivänä on lämmin, niin tulee kylmä kesä" tai "Erkkinä jos on päivänpaiste, niin ei ole sitten koko kesänä".

Viimemainittu sanonta ei hyvää lupaa: kaunista on ollut, mutta ei lämmintä. Aamuvarhaisella n. + 7 astetta, nyt, illanhämärissä eipä paljon enempää. Aurinko on paistanut lähes koko päivän. Viileähkö tuuli on puhaltanut, mutta ikkunan takaa, työpöydän äärestä katsoen ilma on ihan jees = kesäinen. Sekin riittää minulle.

Ikävä tulee kuin sade, äkkiarvaamatta.
Sinua Ikävä.

Huoneessa 16, osastolla 5

Eilen illalla huolien pilvi alkoi kasvaa.
"Attashea-salkun" toiminta ei ollut ihan niinkuin piti. Soitimme sairaalaan. Tilanne rauhoittui yön aikana. Mietimme jo illalla lähtöä Töölön päivystykseen. Lopulta ajattelimme katsoa tilannetta yön yli. Ihmettelin ääneen jo töistä tullessani miehen tuijottavaa isosilmäistä katsetta. Onko jotain vialla? Juttelimme asiasta ja päättelimme silmien suurentuneen laihtumisen myötä.

Yö oli minulla katkonainen, miehellä suht' hyvä. Aamuaskareissa hän huomasi pystyhaavan vuotavan ja teki nopean päätöksen lähdöstä Hämeeseen. Saatoin miehen autotalliin klo 6.45. Leikannut lääkäri olisi paikalla aamupäivällä. Hyvä päätös, vaikka hirvitti ajatus autolla ajon rasituksesta. Muuten mies oli suht hyväkuntoinen.

Täys työpäivä minulla. Oman tiimini viikkopalaveri 9.30, palkankorotusesityksiä, työsuhdeasioita, lounaaksi kanasalaattia, palaveri erään henkilön uudelleensijoituksesta klo 13, sähköpostien toimeksiantoja, työnohjaustapaaminen n. 10 henkilön tiimin kanssa klo 14, josta pikapikaa klo 15. alkavaan toiseen palaveriin. Huonouninen yö vaikutti siten, että pariin kertaan hain automaatista mustaa espressoa.

Klo 16 selvitin vielä muutamia sähköposteja, sovin tapaamisia ja kokouksia ensi viikolle, luin muistioita ja tulostin ilmapiirimittauskyselyn ohjeistuksia. ESI 2006 (Employee Satisfaction Index).

Klo 17.00 soitin miehelle sairaalaan. Olipa ihana kuulla ääntä. Kaikki hyvin, joskin hieman nuhaa ja väsymystä. Turvallisempaa kuitenkin olla seurannassa siellä kun apu on lähellä tarvittaessa. Paikka on samalla osastolla, josta pika-kotiutettiin toissapäivänä, mutta nyt kahden hengen huoneessa, 82-vuotias papparainen seuranaan. Sovimme, että en matkusta tänään katsomaan, mutta huomenna yritän ennättää suoraan töistä 15.04 lähtevään InterCityyn.

Perjantai-ilta mahdollistaa matkan jatkamisen sairaalasta mökille, jossa käyn katsomassa postin ja kastelemassa kasvimaan ellei sadetta ole tulossa.

Kyllä me selviämme, yhdessä, sanoi mies.
Niin teemme, koska rakastamme.

Aikakoneessa

Olen pulpahtanut ulos jostakin mikä-mikä-maan uumenista kuin aikamatkan tehneenä.

Olen elänyt kahta todellisuutta puolentoistakuukauden ajan. Olen kieppunut aikakoneessa myötä- ja vastapäivään, keskipakoisvoimalla, välillä vinhasti, toisinaan hidastaen. Osana hallitsematonta liikettä, koneen rytmissä. Eilen rumpu pysähtyi ja pullautti minut ulos kuin sivustaladattavan pesukoneen keskiöstä.

Selvittelen ajatuksia kuin tuulentuivertamia hiuksia.
Yli kuusi viikkoa sitten, 31.3. kun kone imaisi minut sisuksiinsa, mietin edessä olevaa aikaa ikuisuutena. Nyt taaksepäin ajatellessani ymmärrän, että vauhti olikin niin luja, että se vain tuntui kuin olisi ollut pysähdyksissä.

Niinkuin lentokoneessa, jossa et huomaa matkustavasi yli 800 km tunnissa, vaikka edessäsi olevasta ruudusta voit lukea tarkat koordinaatit nopeudesta, korkeudesta jne. Siinä vain istut ja hörpit tyynen rauhallisena kahvia, luet tai seurustelet vierustoverin kanssa. Matka etenee yli merten ja vuorten. Kaupunkien valot jossakin kaukana. Ihmisten sytyttämiä valoja, maanpäällistä elämää, onnea ja surua. Mutta minulla vain nämä turvavyöt kiinni, tässä penkissä, matkalla jonnekin. Monenlaisen elämän ulottumattomissa.

Elämä tässä ja nyt, koska muualla se ei voi olla. Minä elän juuri siinä hetkessä missä kulloinkin satun olemaan. Ei ole muuta hetkeä. Ei eilistä eikä huomista. On vain tämä, läsnäolon kannalta tärkein hetki. Juuri nyt.

Hetki
elämistä
rakastamista
arvostamista
kiitollisuutta
varten.

Jos olet paikalla, mutta et läsnä, missä olet?

Synttärilahja - 16.5.2006

Oletko koskaan saanut 78 kiloa painavaa, 175 senttiä pitkää syntymäpäivälahjaa?

Minä sain tänään!
Mies soitti aamupäivällä ja kertoi olevansa Hämeenlinnan moottoritiellä tulossa - omalla autollaan!
Uskomaton yllätys.

Toipuminen on alkanut vauhdikkaasti. Leikannut lääkäri oli aamulla sanonut, että "nyt tämä mies lähtee kotilomalle ja palaa maanantaina poistattamaan tikit ja "attasheasalkun". S on saatu pois leikkauksella, lisähoitoja ei tarvita. "Kymmenen vuotta tästä eteenpäin säännöllistä seurantaa", oli tohtori sanonut.
Mies oli kysynyt leikkauksessa mukana olleelta lääkäriopiskelija-tytöltä, että miltä siellä mahanpohjassa näytti. Tyttö oli vastannut, että oikein kauniilta! :) Viimepäivien tapahtumien käänteet ovat olleet niin sukkelia, ettei näin vanhana enää tahdo perässä pysyä.

Ihminen on ihmeellinen luojan luomus.

Onnellisina, kiitollisina elämme näitä päiviä suunnittelematta mitään.

Elämän ihmeitä

Toukokuu puolivälissä. Huomenna on Härkien syntymäpäiviä.
Tähtisilmä täyttää 5 vee. Kun yhden ykkösen laittaa perään tulee jollekin jo 51 vuotta mittariin.

Myös parin vuoden takainen esimieheni täyttää huomenna 50. Pohojalaane, mustavalkoone Ihiminen, hyvääs ja pahaas, juureva, osaava nainen. Mihinä ikänää tapaat pohojalaasen - kernaasti eteläpohojalaasen - tiiät mistä on kotoosin. Seudulta jossa "pittää olla ain paremmin ko grannis" ja "mitähä ny ihmisekki sanoo" tai "hillitte ittes", jos tunteet näyttääsivät pintahan nouseevan...

Onnea sinulle, pohojolaane päivänsankari! Oma rotunsa on kauhajokelaiset ja seinäjokelaiset. Lakeuden ladot, punamultapintaiset korkiat, kakskerroksiset puutalot, tasaista peltoa silmänkantamattomiin, yritteliästä porukkaa. "Kyllä selvitähän omin voimin vaikka mikä olis". Huonoja lenkkejä ei oo olemassa = näkyvillä. Huikea suomalainen heimo. Voin vain kuvitella tilanteet, kun sota-aikana käkisalmelaiset, antrealaiset, viipurilaiset tai kirvulaiset karjalaiset ovat lähteneet kahteen kertaan evakkoon kotiseuduiltaan ja on pakkoasutettu eteläpohojanmaalle 40-luvun puolivälissä.

Kulttuurien kohtaaminen on ollut enemmän kuin haasteellista. Kun karjalainen luonne " ilo pintaan vaikka syän märkänis" kohtaa eteläpohojanmaalaisen, hieman ylemmyydentuntoisen talollisen "hillitte ittes"-ihmisen, ei siitä mitään rakentavaa yhteiseloa voi syntyä.

Mutta eletty on. Rintamamiestalot on rakennettu eri puolille Suomea, asutusministeri Veikko Vennamo asutti evakkoja 400.000! Ei voi väheksyä luovutetun Karjalan kotiuttamisprojektia. Miten onnistuis tämän päivän optio-onkijoilta, "mulle kaikki heti nyt"-ihmisiltä. Eppäillä soppii.

Hui kun harhailee ajatukset - missä lie. Tänään on maanantai.
Myöhästyin kahden junasta. Juoksin 15.04 lähtevään InterCityyn, joka oli "Juhani Ahon rautatieasemalla" - Suomen ensimmäisellä - Hämeenlinnassa klo 16.09. Taxi vei sairaalaan.

Astelin hissille, viidenteen kerrokseen, laukussa Hämeen Sanomat - ymmärtämättä että hämäläisessä keskussairaalassa paikallislehti on itsestäänselvyys - aina luettavissa. Käytävän seinässä on desinfiointihana. Putsasin junanjälkeiset käteni. Avasin oven huoneeseen 12. Kurkistin ovenraosta: mies istui sängynreunalla haarukoimassa silakkalaatikkoa ja punajuuria! Kiinteää sapuskaa - jopa perinneruokaa - ensimmäisen kerran sitten viime keskiviikon! Väri poskilla, hymy huulilla. Ihmemies.

Lähdimme alakerran kahvilaan. Hississä mies totesi, että "täytyy kantaa tätä attashea-salkkua mukana", pissapussi, jonka mies tyhjensi ennen hissiinmenoa. Siinä se vyötäröllä keikkuu, anonyyminä, valkeana, reittä vasten. Musta kahvi ja lihapasteija minulle, miehelle vain kahvi. Elämää on.

Ulkona käväistiin, kävely tekee hyvää miehelle. Ei kipuja. Ei tippapussia. Ei kipulääkkeitä suoraan suoneen. Pari pilleriä silloin tällöin ja huomenna, tiistaina muka kotiinlähdön aika?! Niin sanoi hoitaja. Miten selviämme? Yksinäinen munuainen pitäisi sopeuttaa kahden elimen toimintaan, pissaspussi pitäisi hoitaa pois, kipulääkitys pitäisi saada "selfserviceksi".

Miehellä auto parkissa sairaalan kylteillä, pihassa. En ihan ymmärrä, että parinpäivän sisällä olisi ajokunnossa 110 km etelään. Moottoritietä. Kehä ykköstä, paikallisreittejä. Vatsalihakset koetuksella mahdollisten kolmiolääkkeiden avulla. Kaikki järjestyy, uskon.

Lasten tuoma äitienpäiväkukka on huikean kaunis; kärsimyskukka, josta eilen kirjoitin. KIITOS!

Elämä on ihmeitä täynnä.

Kärsimyskukka

Äitienpäivä. Kotiuduin Hämeestä klo 17.30. Jääkaappi tyhjänä, kaupunkielämä kadoksissa.

Äitin Murut tulivat ja toivat valoa elämääni tänään! Tyttärieni kassista löytyi herkullisia leipiä, salaatteja, tuorebasilikaa, meloninlohkoja, hollantilaisia mansikoita, Manchego- ja brie-juustoja. Juhlaan ei muuta tarvitakaan! Äidin kaapista löytyi yrttiöljyssä olevia mozzarellapalloja salaatin lisukkeeksi. Tärkein mauste syntyi keskustelusta, kuuntelusta. Läsnäolosta. Halauksista. Jälkiruuaksi vahvaa espressokahvia vanhan ajan munkkipossujen kera! :)

Mies operoitiin. Nukutushuuruisena kaikki oli hyvin perjantai-iltana kun istuin sängyn reunalla. Tippapullot kämmenessä, epiduraalitletkut selässä.

Poikkiviilto lähes vatsan yli, pystyviilto hieman lyhyempi. Metalliset niitit tiheästi haavaa pitelemässä. Kuin "niittarilla" tikattu. Ja miten paljon niittejä on vatsapeitteen sisäpuolella?! Irronnut epiduraaliletku oli aiheuttaunut järisyttävän tuskatilanteen läpi pe-la-yön ja vielä lauantai-aamusta iltapäivään asti. Vierailuaikana vihdoin kipulääkettä suoraan suoneen ja muutamissa minuuteissa olo alkoi helpottaa.

Tänään oli kaikki paremmin. Ihan eri mies kuin eilen. Oli kävellytkin jo puolikumarassa käytävällä. Toipuminen on alkanut kun kipu on saatu lääkkeillä hallintaan. Lääkärin diagnoosi "leikkaus meni odotetusti" kertoo osan ja loput kuulemme huomenna, maanantaina. Puheitten perusteella pitäisi olla hyvä tilanne. Seurantaa seuraavat kymmenen vuotta. S-kirjaimen varjossa, mutta elämää eteenpäin. Hetki hetkeltä. Tässä ja nyt. Se riittää meille. Mies vitsaili sängystään että "perjantaina viimeistään halkomettään". Toipuminen alkaa korvien välistä.

Vuoristoradan mutkissa juna on pysähtynyt yläkaareen. Nytkähtää liikkeelle, kiihdyttää, natisee. Vatsanpohjassa läikkyy.

Tyttärieni kukkapuketista kuoriutui kaunis kärsimyskukka. Ajankohtaan sopiva, seppeleenmuotoon kiedottu erikoisuus isoine kukannuppuineen. Asettelin sen keittiön ikkunalle, jossa se saa paljon valoa.

Lapset ovat iso pala minua. Tietävät tietämättään.
Rakastamme, halaamme poskisuudelmin.

Heräämössä

On perjantai, 12.5.2006. J.V.Snellman täyttäisi 200 vuotta. Onneksi ei täytä. Lyhyempi elämä on ihmisen parhaaksi.

Operaatio on ohi. Mies on yhä heräämössä, sanoi omahoitaja. Ei ole tietoa milloin tuodaan osastolle. "Sen verran iso leikkaus, että saattaa kestää". Heräämö ei anna väliaikatietoja, sanoi mieshoituri. Odottavan aika on pitkä. Yritän tyytyä osaani. Soitan vielä myöhemmin pääseekö tänään katsomaan.

Työpäivästä iso osa meni omiin ajatuksiin. Monenlaista pientä sälää tuli kuitenkin hoidettua.
Palaveri HR Service-yksikössä klo 9.00: 1.1.2005 muuttunut vuosilomalaki aiheuttaa lisätöitä. Asiakaspalvelun henkilöstötilanteen selvitystä palaverissa klo 11. Työtä on paljon ja resursseja vähän. Silti ei nyhjätä tyhjästä: yhteistyöllä etsitään ratkaisuja, sijaisuuksien hoitamista, henkilöstötarpeen määrittelyä, sisäisten hakuprosessien käynnistämistä, osaamisen kohdentamista, tehtäväkiertojen ennakointia, henkilötyövuosien desimaaleja, arkipäivien realismia, yksilötason ongelmien pohdintaa.

Löytyy hyviä ideoita, palapelin palaset löytävät paikkoja. Päättymätön palojen etsintä vaatii kärsivällisyyttä, yhteistä näkemystä talokohtaisesta henkilöstöresurssien kohdentamisesta. Kaamea sana tuo resurssi kun puhutaan Ihmisistä!

Palaverin ilonaihe on nuoret kesäapulaiset, joista osa on jo aloittanut viikko sitten. Ihania nuoria, virkeitä, toimeliaita tekijöitä, jotka tulevat joka kevät kuin muuttolinnut virkistämään työyhteisöjä. Viidenkymmenen kesäapulaisen rekrytointi on iso rutistus HR-palveluissa. Hakijoita on satoja. Lähestulkoon kaikki erittäin hyviä, akateemisia tai ammattikorkeakoulussa opiskelevia. Komeita ja kauniita. Monitaitoisia. Tervetuloa kesälinnut!

Mutta mutta. Minun elämä on tässä ja nyt. Ihan muualla. Lähdin töistä hyvissä ajoin ehtiäkseni Hämeenlinnaan.

Mies osastolla 5, huoneessa 12 on tärkeintä elämässäni.

Osasto 5, huone 12

Auringon paahtamat kasvot, niska, päälaki, korvat.....katselen mökkiauringossa ruskettunutta miestä kun seisomme sairaalan parvekkeella. Aurinko valaisee vastapäisen metsänreunan tuoreen vihreinä hehkuvia koivuja, taivas on sininen, mieli levollinen. Vihreänkukertavassa aamutakissa ja ruskeassa pyjamassa mies naureskelee, että on viimeisen päälle trendikkäät vaatteet. :) Pöydällä, sinisen muurikellon vieressä odottaa toiset paidat aamua varten. Päätalon "Tuiskussa ja tuulessa" ja uusi kalastusopas ovat pöydän alahyllyllä unilukemista varten.

Mies hörppää lasillisen vatsantyhjennys-lientä ja irvistelee pahaa makua. Leikkaava lääkäri ja anestesialääkäri olivat käyneet jututtamassa. "Aamulla aloitetaan klo 9 ja operaatio kestää noin 4 tuntia". Hyvä kun olemme jo tässä vaiheessa. Asiat etenevät omalla painollaan.

Hyväntuulinen mies halaa minut ja vilkuttaa iloisena sairaalan pihalla kun hyppään bussiin. Olemme vahvasti toisillemme olemassa.

Juna lähtee takaisin Helsinkiin klo 19.35.

***************
Heräsin tähän aamuun 5.30 kun mies soitti. Tuttu iloinen ääni, kaikki hyvin.
Kuljen mukanasi tunti tunnilta, sanoin. "Mä rakastan sua, ja paljon", vastasi mies.

Niin minäkin Sinua, Muru! Illalla nähdään.

Viileä aamu

huomenna huomenna huomenna

herättyäni minulle ei riitä tämä hetki, elän jo huomista
ei se ole ahneutta vaan epämääräistä pelonsekaista haikeutta

huolien puro mutkittelee käsivarsista vatsanpohjaan kuin kamerapäinen tähystin

sydän tykyttää viileässä aamussa
mies tulee tänään lähteäkseen huomenna

huomenna huomenna huomenna

Tämän runon haluaisin kuulla

"Lämpö houkuttaa hyönteisen esiin
hylkäämään kotelon
unohtamaan pelon

ja huomaat olevasi rannalla,
oiot rypistyneitä siipiäsi
nouset lentoon"

Liisa Laukkarinen, Vahva ja avuton, 1985

Lähenevä 11.5. ei jätä tilaa kuin pakollisille mietteille. Kuusi viikkoa on odotettu ja nyt kun hiekka tiimalasissa on valumassa loppuun, haluaisinko kääntää lasin ylösalaisin ja aloittaa odottamisen alusta? Ei. Näin on parempi. Mielikuvaharjoituksia on tehty riittämiin. Huono valmennusmetodi tässä tapauksessa. Ihminen ei olisi ihminen jos pelkkä järki ohjailisi, mutta tunne tuo tuskaa, neuvottomuutta, kaipuuta, pelkoakin.

Elämä on elettävä, yritän. Jo viimeinen tavu takertuu kurkkuun. Kakistelen ajatuksia yksitellen. Vaikenen haikeana.

Kerään kaiken rakkauteni, valoni ja lämpöni. Vierelläkulkijan hitaat, luottavaiset askeleet jättävät jäljet, rinnallasi.

Lomalle ja lomalta pois

Perjantaina 28.4. kiirehdin töistä kotiin pää täynnä ajatusten sekalmelskaa. Lomaa edeltävä viimeinen työpäivä on aina hektinen. Korvaamattomuus-virus iskee tahtomattaan. Pöytä on saatava niin puhtaaksi kuin mahdollista, että hommat pelaisivat lomani aikana. On muka varmistettava, että kaikki mitä piti, on tehty ja mieluummin hieman enemmän. Mietin, mistä syntyy lomallelähdön pakkopaita. 32 vuotta samassa firmassa ei ole minua viisastuttanut. Kukaan ei ole minua kaivannut lomieni aikana, työt ovat soljuneet hyvin ilman minuakin. Asioiden on tapana järjestyä.

Farkut jalkaan. Pikainen ja huolimaton laukkujen pakkaus, yleissilmäys huusholliin, asioiden varmistelua "onko kaikki mukana" ja viimeiseksi muttei vähäisimmäksi kukkien kastelu; tiimiläiseni Cee on opettanut, että villalangat huolehtivat kukkien kastelusta lomien aikaan! Niinpä hätäpäissäni, kolmevarttia ennen junan lähtöä etsiskelin villalankoja joita ei löytynyt. Löytyi siivouskaapista käyttämätön kolmihaarainen amppelinaru silmukoineen, joka sai nyt kelvata. Upotin narun silmukoineen päivineen korkeaan vesilasiin ja tökin narunpäät multaan. Toivotin onnea ja menestystä mansikankukkaa muistuttavalle amppelikukalle ja puhelin sille, että viikon kun kestät niin hyvä. Sitten saat vettä juodaksesi yllin kyllin. Kastelin kliivian, 16 vuotta vanhan traakkipuuni ja kaikki muutkin viherkasvit. Jätin jäähyväiset puutarhakaupungin hyörinälle ja soitin taksin.

Keskustietokone raksutti koko matkan rautatieasemalle. Mietin elämää kahden maailman välissä. Länsiväylällä meri kimmelsi. Ruoholahdessa ihmisten kasvoista katsoi Kevät. Vappu oli tulossa. Kaivopuiston piknikit, Tähtitorninmäen ylioppilaskuorot, krääsäkauppiaat. Hulina, joka vuosi vuodelta on kuvottanut enemmän ja enemmän. Ainoa ajatus taksin takapenkillä: äkkiä pois tästä myllystä.

Lippuautomaatti sylkäisi piletin parempaan elämään. Vaunu 3, ikkuna 49. Vihdoinkin tässä, lähtemisen ja saapumisen välissä. Yksin. Tekstiviestit tytöilleni. Voimat ihan finito. Junanvaunussa valahtaa väsymyksen esirippu. Tästä eteenpäin on vain aikaa, ajattelen.

Mies seisoo asemalla vastassa, klo 20.15. Jo kaukaa näen että etsii tulijaa. Ottaa kantamuksista toisen ja kävelemme autolle. Nostalginen rautatieasema, lähtöineen ja tuloineen 2002-2004: viimetipan liput aamuruuhkassa pendolinoon! Maailman hitain, hämäläinen lipunmyyjä saa sanotuksi: "nyt ei ole muita kuin lemmikkipaikkoja". "Ihan sama", vastaan kunhan ehdin töihin. Monenlaisia mielleyhtymiä livahti ajatuksiini pakkashuuruisissa aamuissa: lemmikkipaikka: voiko hienompaa matkustusmuotoa ollakaan! Sininen "vergissmeinnicht"-kukka, ja paljon muuta romanttista assosiaatiota. Usein laitoin tekstiviestin rakkaalleni; suudelmia lemmikkivaunusta ! :) Voisiko ihanammin päivän enää alkaa.... Puolitoistatuntia vapaata pudotusta työmaalle.

Mutta nyt oli perjantai, siniharmaan huhtikuun viimeinen. Ajelimme mökille. Piha oli sulanut lumesta, järvessä musta, luopuva jää. Olin saapunut paratiisiin.

Yhden viikon aikana talvi hyvästeli meidät ja kevät availi ikkunansa kesään! Jäät lähtivät, sinivuokot ilmestyivät, koivujen silmut pullistuivat, avautuivat vihreännahkeiksi hiirenkorviksi, valkovuokot valaisivat metsänpohjat ja tienvieret, kasvimaasta alkoi työntyä retiisinvarret ja monivuotinen, kitukasvuinen kevätesikko työnsi tummanlilan väriset kukannuput merkkinä Elämästä. Raparperin helakanpunaiset pallukat työnsivät päänsä ja vahvan vihreät kurttuiset lehtensä mullasta... lupiinien lehdet ilmestyivät haravoitujen koivunlehtimattojen alta kuin design-suunnittelijan muotoilemina, leskenlehtien auringot koristivat pihamaata siellä täällä...

Kuikan huuto järveltä illan hämärässä ja aamun kajossa, kaksi valkeaa laulujoutsenta jokavuotisella reviirillään, isokoskelo-pariskunta rannassa lempimässä, harmaa-ja selkälokkien parinetsintä ja pesänrakennuspuuhat, kuovin kujerrus viereiseltä pellolta, suruvaippa- ja sitruunaperhosten liihottelu pihassa, talitiaisten reviiritaistelut kirjosiepon kanssa, sammakoiden kurnutus rantahetteikössä, haukien pulahdukset kutemapaikoissaan.... kanadanhanhien ylilento ja ruskosuohaukan ruuanetsintä viereisiltä pelloilta... lehtokurpan iltalento puiden latvojen yläpuolella "our-our-our-psiip", peipposet, västäräkit, rantasipit, sinitiaiset, ja kaiken kukkuraksi 15 punasotkaa, joita emme ennen ole mökkijärvellä tavanneet! Lintukirjasta luimme, että yhtä naarasta kohden on 3-4 urosta. Niin tässäkin parvessa: neljä naarasta ja 11 urosta. Ja tietysti jokavuotiset härkälinnut, kaislikonreunan varhaiset pesijät. Pienet, solakkakaulaiset, harmaaposkiset vesilinnut pitävät sellaista ääntä kuin sikaa tapettaisiin, rääkyvät ja röhkivät!

Vietiin kaksi katiskaa hauenkutupaikkoihin ja yhdeksänkymmenmilliset lahnaverkot kaislikonreunaan. Pikkuahvenia ja vähän suurempiakin oli katiskat täynnä, haukia fileerattavaksi ja verkoista 4 lahnaa savustettavaksi.

Pyöräiltiin kauppaan ja paikalliselle parsatilalle, josta joka vuosi olemme saaneet tuoretta vihreää herkkua...

Kunnon kohotusta, saunanlämmitystä, pihan haravointia, tuvan siivousta...

Yksi viikko kuin kuukausi! Diagnoosin ja operaation välissä.
Kaikella on tarkoituksensa, mietin. Ja rakastan.