Aikakoneessa

Olen pulpahtanut ulos jostakin mikä-mikä-maan uumenista kuin aikamatkan tehneenä.

Olen elänyt kahta todellisuutta puolentoistakuukauden ajan. Olen kieppunut aikakoneessa myötä- ja vastapäivään, keskipakoisvoimalla, välillä vinhasti, toisinaan hidastaen. Osana hallitsematonta liikettä, koneen rytmissä. Eilen rumpu pysähtyi ja pullautti minut ulos kuin sivustaladattavan pesukoneen keskiöstä.

Selvittelen ajatuksia kuin tuulentuivertamia hiuksia.
Yli kuusi viikkoa sitten, 31.3. kun kone imaisi minut sisuksiinsa, mietin edessä olevaa aikaa ikuisuutena. Nyt taaksepäin ajatellessani ymmärrän, että vauhti olikin niin luja, että se vain tuntui kuin olisi ollut pysähdyksissä.

Niinkuin lentokoneessa, jossa et huomaa matkustavasi yli 800 km tunnissa, vaikka edessäsi olevasta ruudusta voit lukea tarkat koordinaatit nopeudesta, korkeudesta jne. Siinä vain istut ja hörpit tyynen rauhallisena kahvia, luet tai seurustelet vierustoverin kanssa. Matka etenee yli merten ja vuorten. Kaupunkien valot jossakin kaukana. Ihmisten sytyttämiä valoja, maanpäällistä elämää, onnea ja surua. Mutta minulla vain nämä turvavyöt kiinni, tässä penkissä, matkalla jonnekin. Monenlaisen elämän ulottumattomissa.

Elämä tässä ja nyt, koska muualla se ei voi olla. Minä elän juuri siinä hetkessä missä kulloinkin satun olemaan. Ei ole muuta hetkeä. Ei eilistä eikä huomista. On vain tämä, läsnäolon kannalta tärkein hetki. Juuri nyt.

Hetki
elämistä
rakastamista
arvostamista
kiitollisuutta
varten.

Jos olet paikalla, mutta et läsnä, missä olet?