Nimettömiä kanssakulkijoita

"InterCity-juna Hämeenlinnasta Helsinkiin lähtee klo 17.50, raiteelta kaksi. Inter City-tåget från Tavastehus till Helsingfors avgår klockan 17.50 från spår två. Inter City-train from Hämeenlinna to Helsinki leaves from track two."

Ei se lähtenyt; juna oli myöhässä 10 minuuttia. Kymmenen minuutin viive elämässä on kuin hyttysen paska Itämeressä - sanoo mies ja jää odottamaan junaa kanssani. Nauramme molemmat ihmismielelle: jos juna ei tule kuten lipussa lukee, tarkoittaa se odotuksen pettämistä. Kärsimättömyyttä. Ja mitä sitten. Ei kymmenen minuuttia elämästä ole mistään, keneltäkään pois. Päinvastoin. Saimme 10 minuuttia lisäaikaa toisillemme!

Kaksi kesähattuista vanhempaa rouvashenkilöä nousee asemalaiturille. Toinen haahuilee väärään suuntaan ja hopottaa matkakumppanilleen: "Mistäs se Internet-juna lähtee?" "Tästä se varmaan lähtee", sanoo toinen vastoin parempaa tietoa. Käsilaukut keikkuvat tätien kyynärvarsissa ja lempeä kesäillan tuuli leyhyttää kesämekkojen kirjavia helmoja. Ehkä osuvat oikeaan junaan, ajattelemme.

Pieni punatukkainen poika astelee isoäidin käsipuolessa ja levittelee palleromaisia käsiään: "Kummalle puolelle se juna tulee?" Viisaampi ja vanhempi ei kuuntele, vaan kysyy: "onko sulla nälkä... no hyvä, jaksatko kävellä vielä tänne asti.."

Lastenrattaita työntävä äiti avaa vesipullon, isoisä on saattelemassa poikansa perhettä... nuorimies ottaa repun selkäänsä, komentaa esikoistaan ja miniä huolehtii rattaissa tirrittävästä pienimmäisestään. Isompi on turvallisesti käsi isoisän kädessä. Viikonloppu kotiseudulla, arvelen, ja nyt paluu pääkaupunkiseudulle työn perään; äiti vielä hoitovapaalla, isä kaupungin rakennusvirastossa insinöörinä... mene tiedä, mutta siltä näyttää. Muistutan itseäni, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ei pitäisi tehdä ylimalkaisia, äkkinäisiä päätelmiä kaikesta näkemästään.

Nuori, lyhyttukkainen nainen kävelee marimekkoreppu olkapäällä roikkuen, siniset, paksut leveälahkeiset farkut laituria nuollen, kumara kulku, kärsivä, huolientäyttämä ilme. Mistä tulossa, mihin menossa?

Nuoripari halailee onnellisina hyvästejä toisilleen. Matkalaukut reunustavat lähtemisen ikävää. Kaiho käpertyy kaksin käsin. Irrottautuminen ei ole helppoa.

Perhe saapuu asemalaiturin parkkipaikalle pari minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa: auto on hyytynyt tielle ja hinauspalveluauton lavalla olevasta autosta purkautuu hätäinen porukka; lyllerömäinen nainen juoksee valtavan varustekassin kanssa, nuori tyttö tuskailee kiirettä, mutta auttaa äitiään kantamaan painavaa kassia... Isä tulee perässä, setvittyään hinauspalvelun miehelle autonsa.. Aika armahtaa tätä perhettä, kun kuulutetaan, että juna myöhästyy 10 minuuttia. Laiturille läähättänyt nainen huutelee miehelleen lippujen ostosta, mutta mies ei kuuntele. Hän tokaisee radan toiselta puolelta, että maksa sinä vakuutus, menee ja ostaa perhelipun omaan laskuun, palaa laiturille ja on ehtinyt ostaa jäätelötuutitkin... Eihän tässä enää mitään kiirettä.

Juna tulee klo 18.02. Vaunu 3, käytävä 50 on sektorissa C. Pysähtyvän junan ovi osuu lähes kohdalleen. "Käytävä 50" on vaunun perimmäinen istuinrivi, ovesta ensimmäinen oikealla.

Ikkunapaikalla istuu mustatukkainen hintelä tyttö, kännykkäänsä intensiivisesti puhellen. Musta toppi, musta lyhyt hame, jonka liehukkeessa poikittain neljällä hakaneulalla kiinnitetty vetoketju koristeena, punamustaraitaiset sukat mustissa monomaisissa kengissä, mustaa tylliä hameen helmassa. Persoona siis.

Ikkunakaihdin on vedetty puoliväliin. Seuraan ikkunasta miehen menoa, vilkutusta, jota osaan odottaa. Tyttö puhuu "mie"-murteella, ikäistään kypsemmällä tavalla. Kiinnitän huomioni puhetyyliin, en niinkään sisältöön, jonka noteeraan myös. "Hämeenlinnasta tulleiden matkaliput", huutelee naiskonduktööri.

Puhelintyttö lohduttaa elämänviisaasti ystäväänsä langattoman yhteyden päässä: "Sie oot vahva ihminen, mie tiiän, älä tee ittelles mitään, oot selvinny aina, pahemmistakin paikoista... mie tuun kohta Riihimäelle, sanoo tyttö, ja kiipeää kuin Huvikummun Peppi Pitkätossu seisomaan istuimelle kaivaakseen mustan reppunsa tavarahyllyltä. Nousen käytävälle, kun näen ettei kaksi asiaa onnistu helposti samanaikaisesti: lohduton ystävä langan päässä ja saavuttamaton reppu tavarahyllyssä. Tarkoitukseni on auttaa tytön reppu hyllystä, mutta käytävätungoksesta johtuen en ehdi reagoida, sillä tyttö hypähtää uudelleen toinen jalka istuimelle ja toinen käytäväpaikan käsinojalle. Hän saa kuin saakin reppunsa alas. Kännykkä korvassa hän kerää yhdellä kädellä painavat laukkunsa. "Sorry nyt, mut mun on pakko lopettaa, juna on ihan just asemalla...on vaikeeta jättää sinut sinne just nyt, mutta lupaan soittaa huomenna, kyllä kaikki järjestyy... älä rasita itseäs asioilla joille et voi tehdä mitään, tärkeintä että selviät nyt tästä ja selviät kyllä, mie tiiän sen..." Mustanpuhuva tyttö hymyilee minulle kiitoksen ja viimetipassa ehtii ulos junasta.

Nostan laukkuni vapautuneelle paikalle ja jatkan lukemista. Kyllikki Villan "Ei eilistä, ei huomista" antaa ajatuksia sivulle 133, Pasilaan asti:

"Kunpa sitten aikanaan
irtoaisi kevyesti
kuin heleä lehti syystuulessa"

Nopeastihan tämä juna sittenkin kulkee, ottanut kiinni myöhästynyttä aikatauluaan, ajattelen. Astun Helsingin rautatieasemalle. Hellepäivä on väsähtänyt kesken matkan.