Laskevan auringon kajo värjää peilityynen järvenpinnan violetinpunaiseksi. Airo jättää tippuvan veden jäljen; pehmeitä renkaita uudelleen ja uudelleen molemmin puolin venettä. Äänetöntä tilataidetta keskellä tyyntä järvenselkää. Yksinäinen selkälokki istuu rantakivillä ja ääntelee satunnaisesti. Harmaahaikara-perhe; äiti, isä ja kolme lasta, liihottavat kaulat mutkilla iltaruuan haussa kaislikon yllä. Eivät nämäkään upeat linnut ole olleet paikalla silloin kun Luoja on lauluääniä jaellut, mutta upea näky veneestä katsoen.
Seitsemänvuotias nauttii silminnähden myöhäisen illan veneretkestä viisivuotias siskonsa veneen keskituhdolla vierellään. "Ihana auringonlasku", hän huokaa. "Niin on, aivan ihanaa", sädehtii viisivuotias elovenatyttö. "Onkohan tässä jo syvää", miettii isosisko ääneen, kun olemme ohittaneet matalikon ja veneemme lipuu läpi kivikkoisen ravustuspaikan. Molempien kasvoissa kuvastuu kesä, onni yksinkertainen.
Kaivan taskustani foliokääreen, jossa on neljä pientä perunarieskan puolikasta päällysteineen, jokaiselle nautiskelijalle yksi maistiainen. "Ootko sä tehny eväitäkin" ilahtuu isosisko ja tiedän että retkestämme ei puutu mitään. Pikkusisko myötäilee ja levittää isot tähtisilmänsä taivaalle; "mitä nuo ovat", hän ihmettelee.
Pääskysiä, pääskysiä valtava parvi yläpuolellamme. Pientä mustaa räpytystä iltataivas täynnä. Huikean hieno näky. "Ne ovat kerääntyneet jo parviin, harjoittelevat pitkää muuttomatkaa varten", sanon. Miljoonia siiveniskuja se vaatii ennen kuin ovat perillä, kuudentuhannen kilometrin päässä päiväntasaajan tuolla puolen. Äkisti tunnelma niinkuin aina lähdön hetkellä, erotessa; haikea.
Kaukana järvenselällä putputtaa vene, lähempänä meitä hiljaisen kalamiehen siluetti auringonpunaa vasten. Iltakymmeneltä ilma on vielä + 25 ja vesi linnunmaitoa. Käännymme hiljalleen kotirantaa kohti. Sanattomana istuvat pikkuprinsessat, mutta heidän silmistään näen että Elämä on tässä ja nyt, ei missään muualla. Niin se on. Onni yksinkertainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti