Poika

Hän ilmestyy bussipysäkille joka aamu samaan aikaan. Aamuaurinko häikäisee hänen tulosuunnan, mutta kuulen jo kaukaa, että hän on tulossa. Lonks, lonks, tsiih, tsiih, tsiih kaikuu tunnelissa.

Katselin häntä tänä aamuna. Pitkä, ehkä 185-senttinen, anorektisen laiha, "pikakelauksella" kasvanut pojanhujoppi. Siis fysiikka ennen psyykeä.

Mustan polkkatukan latvakiharat pilkottavat lippalakin alta, vihreä, kutistuneelta näyttävä puuvillainen takki, siniset elämää nähneet housut, joista poika oli aikaa sitten kasvanut ulos, punavalkoiset "autoilijan" käsineet, harmaat lenkkarit, joiden nyörit ovat löysästi auki, helposti jalkaan sujautettavaa mallia. Pojan kasvot ovat totiset, jotenkin hitaat, mietteiset. Iso nenä poskettomissa kasvoissa korostaa olemuksen rujoutta. Työhön keskittyneet ilmeettömät silmät. Lonks, lonks, tsiih, tsiih.

Työkalut, sininen pitkävartinen harja ja katulakaisuun "disainattu" kahvallinen peltiloota, kulkivat pojan mukana verkkaisesti. Tupakantumppeja, yön yli kuivunutta oksennusta, ilmaisjakelulehtien sivuja, leivänmuruja, bussilippuja, tulitikunpätkiä, tallaantuneita purukumeja, karamellipapereita... Yksitellen ne sujahtivat peltilootan sisuksiin, sieltä täältä. Mietin lakaisulogiikkaa ja sitä, että olisiko pojalla kesätöitä jos olisimme Kiotossa tai Osakassa. Mitä hän sitten tekisi?

Ehkä hän pakkaisi shusi-eineksiä tai mustekalashipsejä pieniin kertakäyttökuppeihin, paketoisi ilmatiiviisiin sellofaaneihin, asettelisi särpimet yksittäispakkauksissa paperipusseihin ja edelleen laatukartonkiseen pahvilaatikkoon, kietoisi vahvan kuultopaperin laatikon ympärille... Pikkusievää piperrystä turisteille kotiin vietäväksi.

Mietin pojan elämää. Työ oli tehtävä. Oliko hänellä sisaruksia? Missä oli äiti, isä?

Puhumaton, bussia odottavien ihmisten häiriötön performanssi.