Puhelu

Odotin soittoasi.
Kiirehdin lounaalta työhuoneeseeni klo 11.20.
Sydänalassa tuttu möykky, jännitysvirta joka puolella kehoa.
Soitin. Ei vastausta. Soitin uudelleen. Olit tavoittamattomissa.
Istuin palaverissa esimieheni kanssa. Klo 13.31 vilkkui nimesi kännykän ruudussa.

Esimies poistui huoneestani kaiken varalta. Tietäisitpä, Pomo, miten paljon Sinua arvostan. Tiedätkin. Olenhan sen sinulle kertonut. Olet jämäkkä, vaativa ja inhimillinen. Sinustakin saisi oman tarinan tähän muistiinmerkintöjen kavalkaadiin.

Otin puhelun. Kaikki oli hyvin. Verikokeet, pissakokeet, röntgenit, keuhkopuhallukset. Kasvain ei ole levinnyt. Sanoi että hitaasti kasvavaa sorttia. Lääkäriin on luotettava. Nyt odotellaan leikkauspäivää. Voimia vaativa operaatio, mutta tärkeintä on juuri nyt, että ei kuolemantuomiota. Jokainen hetki on elämää eteenpäin. Elettäväksi annettu.

Äänestä sen aina kuulee; mies oli helpottunut. Oli varannut jo parkkikortin autolleen kun menee sairaalaan. Kysyin, miten hän aikoo ajaa sieltä sitten kotiin, jos kunto on leikkauksen jäljiltä hutera. Mies, ikänsä autoja ajellut, naurahti, että ajaa sinne minne auto vie. Kotiin, elämään.