Avaan parvekkeen lasitukset aamulla klo 5. Liikenne ei vielä häiritse aamuhartauteni taustamusiikkia; mustarastaan huilukonsertto, kuorolle ja puhallinsoittimille, Opus 5, D-duuri. Maailmanensi-illan tuntu tässä aamussa.
Musta, höyryävä kahvi kulkee kehossani, etenee nielusta vatsaan, raottelee silmiäni, virtaa käsiin ja jalkoihin, herättelee ovelta ovelle kuin yöhoitaja kierroksellaan "Huomenta huomenta, nukutaanko täällä vielä".
Tämä ei ole sama töölöläinen yöhoitaja reilun kymmenenvuoden takaa, jolla oli tapana rynnätä unihämärään huoneeseemme, osasto viidellä. Ihmisistä välittämättä. Vai muistanko väärin....eihän me ihmisiä ihan oltukaan, vaan potilaita, sängynpäätylappuja, sosiaaliturvatunnuksia, tuskin meillä oli edes nimeä, rouva se ja se. Ovi lennähti auki, ikkunaverhot kirskuen sivuun, kelmeä kattovalo jysäytti meidät hetkessä todellisuuteen. Selkäleikkauksen poistoletkut vielä selässäni sain vastauksen minua lapsena askarruttaneeseen asiaan: miksi yöhoitajia sanotaan "yököiksi". Yökkö. Nyt ymmärsin. Yök, yök.
Kuuntelen konserttia, hiljennyn uuden päivän alussa. Syntyy tunnemuisto oppikoulun juhlasaliin, jossa joka aamu kokoonnuttiin aamuhartauteen (sittemmin nimi modernisoitiin päivänavaukseksi). Kirkkohistorian opettajani, poikkitaiteellinen M. Brummer oli pyytänyt minua jostain syystä hartauden pitäjäksi. Toteutimme aamunavauksen amerikansiskoni kanssa. Isosisko säesti flyygelillä, minä luin vihreäkantisesta, lapsuuskodin tuoksuisesta hartauskirjasta tekstin, jota en enää muista. Musiikin ja puheen yhteisvaikutus oli kuitenkin niissä raameissa erilaisempaa johon oli totuttu.
Sisko istui flyygelin ääressä suoraselkäisenä, kuten hänellä oli tapana, antoi aloitusmerkin takaviistosta oikealta. Ehkä satoja perhosia sinkoili vatsanpohjassani kun seisoin yhtäkkiä puhujapöntössä ja katselin notkuilevaa kuulijakuntaa. Ensimmäinen esiintymisharjoitus ison yleisön edessä. Eikä kukaan varmasti muistanut lukemastani yhtä sanaa poistuessaan salista. Useimmalle aamuhartaudet olivat pakkopullaa ilman rusinoita. Myöhemmin aamunavaukset siirtyivät keskusradion kautta pidettäviksi. Rehtorinkansliassa oli helpompi puhua mikrofonille. Toisen ja viimeisen kerran muistan soittaneeni taustalla Albinonin adagiota ja tekstikin oli vaihtunut runoon, jota en harmikseni enää muista.
Viereisen metsikön konsertti yltyy, uusia laulajia ilmaantuu kuoroon. Kapellimestarin valkea puikko viuhtoo näkymättömissä, mutta kuultavissa. Kriitikot ovat jo kauan sitten sujauttaneet kynänsä ja lehtiönsä povitaskuihinsa, sillä tällaista täydellistä musiikkinautintoa ei vain voi kritisoida.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Lähetä kommentti